Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Robert H. Frankin Success and Luck: Good Fortune and the Myth of Meritocracy on taloustieteilijän tietokirja, joka pyrkii argumentoimaan, että ihmisen menestys on riippuvaisempi ulkoisista tekijöistä kuin tämän sisukkuudesta.
Tämä kirja on kirjoitettu Yhdysvaltojen kulttuuri mielessä, koska siellä on vallassa ajatus, että amerikkalainen unelma yhä toimii ja jos vain tekee kovasti työtä, voi itsekin päästä miljardööriksi. Tätä periamerikkalaista ideaa on sitten käytetty hyväkseen rankemman yksityistämispolitiikan ajamiseksi. Uskon, että tämän kirjan teesit kelpaavat tänne Suomeenkin, vaikka elämmekin amerikkalaisten näkövinkkelistä sosialistihelvetissä.
Frank argumentoi kirjassaan, että monet yhteiskunnalliset ja silkat kosmiset yhteensattumat määrittelevät osan yksilön uramenestyksestä. Eri elämäkertojen kautta kirjailija osoittaa, että moni suuryrityksen perustaja oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan, joten on vähän tyhmää sanoa, että puhtaasti omalla työllään on noussut sosiaalisten tikkaiden huipulle.
Kirjan tärkein pointti ei ole vain satunnaisten yhteensattumien luettelointi ja matemaattisfilosofiset pohdinnat siitä, miten pienetkin päätökset elämässä voivat muuttaa yksilön kohtalon perustattomasti, vaan se, että yhteiskunta voi vaikuttaa siihen määrään ihmisiä, jotka menestyvät elämässään.
Frank analysoi USA:n historiaa ja osoittaa, että ilman valtion suuria julkisia investointeja maan infrastruktuurin rakentamiseen, se ei olisi koskaan rikastunut maailmanmahdiksi. Nykyään moni on unohtanut tämän. On olemassa oikeasti ihmisiä, jotka uskovat, että yksityisyrittäjät raivasivat yksin USA:n alkuperäiskansat tieltään ja ihan itse rakensivat kaikki liikenneyhteydet ilman hallituksen avokätistä tukea. Tämä harha on sitten luonut nykyisen valtion, jossa tiet, sillat ja koulut rapistuvat ja kaikki vain toivovat, että joku rohkea yrittäjä keksii tavan korjata kaikki.
Frank argumentoi, että valtion roolin supistaminen koituu tulevaisuudessa tuhoisaksi, koska alun perin moni suuryrityksen omistaja rikastui, koska heillä oli käytössään laadukkaat julkiset koulut, joissa he oppivat taitonsa, puhtaat tiet, joiden kautta kulkea töihin ja kuljettaa tavaransa ja niin edelleen. Ilman näitä julkisia investointeja olisi tavallisen ihmisen ollut hyvin vaikea edetä urallaan ja edes perustaa menestynyt yritys.
Kirjailijan mukaan sosiaalipalvelut ja investoinnit julkiseen infrastruktuuriin ylläpitävät hyvän lähtötason kaikille ihmisille menestyä elämässään. Mitä vähemmän on mietittävä, miten maksaa omat opinnot tai miten päästä töihin, sitä enemmän aikaa riittää miettiä oman uransa kehittämistä.
Nyt USA:ssa kaikki palvelut ovat rappeutuneet tai supistuneet, jolloin pienempi määrä ihmisiä onnistuu edes saamaan eväät uranousulle, mikä taas kasvattaa jyrkkää epätasa-arvoa. Tämä epätasa-arvon kasvu voi tulevaisuudessa kasvaa niin suureksi, että maa putoaa kehittyvän valtion tasolle.
Kirjan mukaan talousliberalismi on hyvä idea teoriassa, mutta käytännössä äärimmäisen tuhoisa, koska se olettaa, että kaikki ihmiset ovat nietzscheläisiä superihmisiä, joihin ympäristöolot eivät vaikuta mitenkään. Tämän mielikuvaharhan takia uskotaan sitten, että sosiaalipalveluita tai muita infrastruktuuri-investointeja ei tarvita, koska juuri kurja ympäristö motivoi ihmistä pakenemaan kurjuudesta ja perustamaan menestyneen yrityksen. Tämä utopistinen visio on ihmisluonnon vastainen ja on jo huomattu, miten se lisää ihmisten köyhyyttä, rikollisuutta ja ennenaikaisia kuolemia.
Frank osoittaa taloushistoriallisella katsauksella, että asia on päinvastoin. Kapitalismi tarvitsee valtiota suojelemaan yksityistä pääomaa, mutta myöskin luomaan edellytykset yritysten menestykseen. Osa tästä menestyksestä on väestön sosiaalisten olojen pitäminen tietyssä tasossa, josta on helppo nousta huipulle. Ainoa taho maailmanhistoriassa, joka ylipäätänsä pystyy nostattamaan väestön köyhyydestä tasoon, josta se voi helposti menestyä työelämässä, on valtio.
Vain ilkeilläkseen talousliberaaleille Frank nostaa 1940-luvulta uusliberalismin isän Milton Friedmanin artikkelin, jossa tämä argumentoi, että progressiivinen verotus on tehokkain keino saada USA:n sotateollisuus rahoitettua toisessa maailmansodassa. Frank käyttää tätä Friedmanin teesiä ja kysyykin, että jos sotateollisuutta voidaan rahoittaa progressiivisella verotuksella, niin miksi ei siltojen, koulujen ja sairaaloiden rakentamista?
Tästä tulee mieleen Trumpin verouudistus, jossa suurimpien yritysten verotusta alennettiin, mutta samaan aikaan armeijan budjettia kasvatettiin. Se taas käytännössä tarkoittaa, että suurin osa Yhdysvaltojen kansalaisista, jotka eivät kuulu rikkaimpaan yhteen prosenttiin, joutuvat kustantamaan jättiläismäisen sotaa käyvän armeijan ja muut välttämättömät julkiset menot itse muiden henkilökohtaisten menojensa ohella. Tämä tietenkin on riittämätöntä, jolloin USA:n valtio joutuu ottamaan lisää velkaa kompensoimaan jättimäisen budjettialijäämän, jonka verouudistus on tuonut. Koska kuka nyt koko jättiläismäistä armeijan koneistoa alkaa yksityistämään?
Tietenkin Trumpin hallinto perusteli verouudistuksen sillä, että kevyemmin verotetut suuryritykset tulevat investoimaan ylimääräiset rahat USA:an, eikä Kiinaan. Lisäinvestointi luo sitten lisää työpaikkoja, mikä taas luo suuremman keskiluokan, jolla on varaa sitten kustantaa valtion välttämättömät menot. Lopulta sitten se valtionvelkakin tullaan maksamaan.
Frankin kaltaiset ekonomistit ovat kuitenkin toista mieltä. Heidän mukaansa verouudistus tulee kurjistamaan köyhien oloja entisestään, kun heidän pitää maksaa korkeimpia veroja ja samaan aikaan maksaa lukuisista yksityistetyistä palveluista.
Todennäköisesti suuryritykset eivät tule investoimaan niin paljon kuin ennustetaan ja haluttu talouskasvu tulee kasautumaan vain ylemmälle keskiluokalle ja sille yhdelle prosentille, kun taas keskiluokka tulee köyhtymään entisestään ja jo köyhimmät kurjistumaan vielä enemmän tai kirjaimellisesti kuolemaan.
Kirjailijan mukaan verovaroja pitäisi käyttää ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseen, eikä sotateollisuuden jatkuvasti kasvavien kulujen maksamiseen. Ongelmana on kuitenkin USA:n kulttuuri, jossa ihmiset yhä uskovat olevansa vain väliaikaisesti köyhtyneitä miljardöörejä. Tämän kulttuurin takia Trump äänestettiin valtaan, vaikka hänen verouudistuksensa tulee hyödyntämään suoraan ainoastaan suuryritysten omistajia, eikä edes pienyrittäjiä.
Tästä alkaakin kirjan mielenkiintoisin osio eli kehystämisen ongelma. Monet pitävät verotusta varkautena ja progressiivista verotusta sortona, mutta kyselytutkimusten mukaan, jos ihmisille kerrotaan, mitä saadaan verotuksella, monet kannattavat sitä.
Kirjailijan mukaan osa ongelmasta on juurikin usko, että ulkoiset tekijät eivät vaikuta ihmisten menestykseen. Tämän uskon takia keskustelu verotuksesta ja sosiaalipalveluista on kehystettävä juurikin sillä tosiasialla, että ihmisten on hyvin vaikea menestyä elämässään, jos koko yhteiskunta on rakennettu tätä vastaan.
Esimerkiksi Bill Gates ei todennäköisesti olisi koskaan perustanut Microsoftia, jos hän ei olisi syntynyt keskiluokkaisessa perheessä, jolla oli varaa maksaa hänelle yksityisen koulun, joka oli ainoa koko maassa, jolla oli tietokone, joka toisti reaaliajassa tietokonekoodeja näytöllä. Tämä tietokone mahdollisti, että Gates pystyi kokeilemaan ohjelmointia paljon enemmän kuin suurin osa amerikkalaisista siihen aikaan.
Pitää muistaa, että amerikkalainen keskiluokka kasvoi toisen maailmansodan jälkeen, jolloin valtiolla oli paljon ylimääräistä rahaa investoida julkisiin palveluihin ja rahoitusohjelmiin, kuten ensimmäisen omakotitalon hankintaan. Nämä julkiset ohjelmat loivat sen 1950-luvun keskiluokan, jota kaikki niin paljon ihailevat.
Frankin mielestä kapitalismi menestyy, jos mahdollisimman suurella määrällä ihmisillä on samat mahdollisuudet kokeilla taitojaan kuin Gates. Ainoa tapa saada Gatesin kaltaisia ihmisiä on luoda lisää julkisia investointeja. Nämä julkiset ohjelmat maksavat itsensä takaisin, kun suuri määrä ihmisiä on noussut urallaan siihen tulotasoon, jolla veroja voidaan maksaa seuraavan sukupolven elintason nostattamiseen.
Robert H. Frankin Menestys ja onni on lyhyt ja helppolukuinen tietokirja, joka on aika ajankohtainen täällä Suomessakin, missä valtio paljon pienemmällä mittakaavalla yrittää toteuttaa uusklassista taloustieteellistä politiikkaa.