Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Uskallan sanoa heti aluksi, että Stoner on suuri kirja ja merkittävä romaani. Se ilmestyi Yhdysvalloissa jo vuonna 1965, mutta sai ansaitsemansa huomion vasta 2000-luvulla.
Stoner kertoo William Stonerista, joka raivaa tiensä maataloustöissä raatajasta yliopiston kirjallisuudenopiskelijaksi, opettajaksi ja lopulta apulaisprofessoriksi. Voisi siis luulla, että kysymys on periamerikkalaisesta from-rags-to-riches -kirjasta, mutta Stoner on kaikkea muuta. Tottahan on, että kirjan päähenkilö nousee sosiaalisessa kentässä huomattavastikin, mutta keskeinen aihe on William Stonerin henkinen elämä ja hänen psyykensä äänen tarkkailu.
Romaani on sävyltään melankolinen, miltei pessimistinen: hyvin pian lukija arvaa, ettei Stonerin elämä tule ollenkaan sellaiseksi kuin hän olisi toivonut. Hän on yksinäinen ja sivullinen; kahdesta opiskeluajan ystävästä toinen kaatuu ensimmäisessä maailmansodassa ja toinenkin jää jollain tavalla merkillisen etäiseksi. Stoner menee naimisiin miltei ensimmäisen kohtaamansa tytön kanssa, ja vaikka avioliitto osaltaan takaakin sosiaalista nousua, itse liitto epäonnistuu surkeasti. Vaimo Edithin tunteet puolisoaan kohtaan vaihtelevat kylmän välinpitämättömyyden ja suoranaisen vihan välillä, eikä tyttären syntymä lopultakaan paranna asiaa, vaan vaimo ottaa hänetkin käsikassarakseen miestään vastaan. Myöhemmällä iällä Stoner kokee lämpimän romanssin opiskelijansa kanssa, mutta myös se päättyy onnettomasti, eikä opettajanurakaan ole kovin menestyvä tai hohdokas.
Williamsin kerronta on lakonista ja kieli taloudellista, mutta paljonpuhuvaa. Kirjassa ei vellota suurilla katastrofeilla, vaan tapahtumat kulkevat hiljaisen vääjäämättömästi kohti arvattavaa loppuaan. Stonerilla on korkeat periaatteet ja puhtaat vaikuttimet, mutta ulkomaailma ei vastaa niihin toivotulla tavalla. Keskellä suhdettaan opiskelija Katherinen kanssa, selvästikin ainoan ihmisen kanssa, joka Stoneria koskaan rakasti, hän miettii: ”Mutta Stoner tiesi, että maailma hiipi häntä kohti, Katherinea kohti ja kohti sitä pientä kolkkaa jota he olivat luulleet omakseen, ja katsoessaan tuota vaanien lähestyvää maailmaa hän tunsi surua, josta ei pystynyt puhumaan, ei edes Katherinelle.” Tätä surua romaani on täynnä.
Jos olet pitänyt vaikkapa Ian McEwanista tai Philip Rothista, tämä kirja on sinua varten. Suosittelen.
