Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kristina Katarina Larsdotter, tuttavallisimmin Stor-Stina, on yksi kaikkein aikojen kuuluisimpia saamelaisia. ”Lapin jättiläisnainen” kiersi 1800-luvulla vuosikausia ympäri Eurooppaa, missä ihmiset pääsivät äimistelemään hänen poikkeuksellista pituuttaan. Hän osallistui Lontoon maailmannäyttelyyn 1851 ja tapasi lopulta jopa kuningatar Viktorian. Ansaitsemillaan rahoilla hän onnistui rakentamaan lopulta turvatun elämän Brännäsiin sekä itselleen että sisarelleen. Toisaalta ”menestystarinalla” oli poikkeuksellisen rujo puoli.
Kanssaihmisille Stor-Stina oli hädin tuskin ihminen. Paitsi 218 cm pitkä, hän oli saamelainen ja siten primitiivi, jota tultiin ällistelemään kuin sirkuseläintä. Hän kärsi jatkuvista kivuista ja siitä tiedosta ettei voisi saada lapsia. Stor-Stinan kohtalo objektina ja kuriositeettina huipentui hänen kuolemansa jälkeisiin tapahtumiin, kun Stor-Stinan vastakuopattu ruumis varastettiin ja vietiin Karoliiniseen instituuttiin, jossa luuranko pistettiin näytille.
Mats Jonsson käsitteli Stor-Stinan tarinaa jo edellisessä sarjakuvassaan När vi var samer, mutta siinä naisen tarina oli vain pieni maininta isommassa kokonaisuudessa. Stor-Stinan tarina on kuitenkin sen verran epätavallinen, että se ehdottomasti ansaitsee oman sarjakuvansa. Tarina etenee kahdessa tasossa. Vuonna 1900 dosentti Uppsalasta tulee dokumentoimaan elämäntapaa, joka on jo katoamassa, ja niinpä hän kuulee Stor-Stinan jo vanhalta siskolta tämän elämäntarinan. Toisella tasolla liikutaan menneisyydessä ja seurataan Stinan kokemuksia sisarensa kanssa.
Jonsson on saavuttanut hienosti tarinan inhimilliset nyanssit. ”Ihmiseläintarhassa” esiintyminen jos mikä on toiseuttavaa, mutta ei Stor-Stina silti mikään avuton ihminen ollut. Tarinassa hän käytännöllisesti toteaa, että jos joutuu töllötettäväksi muutenkin, niin aivan yhtä hyvin sillä voi tienata sitten rahaa. Vaikka hän onkin läheinen sisarensa kanssa, yksinäisyys kuitenkin määrittelee monin tavoin Stor-Stinan elämää.
Jonsson on valinnut tarinan punaiseksi langaksi huhun poikkeuksellisen pitkästä miehestä, toisesta Euroopassa kiertävästä esiintyjästä, joka jakaa Stor-Stinan kohtalon. Lopulta Stina tapaakin miehen, ja hetken hän saa maistaa melkein normaalia elämää, jossa hän voi tarkastella muuta maailmaa vertaisensa kanssa. Nähtävästi tämä juonilanka on kuitenkin kuvitteellinen, eikä Stinan henkilökohtaisesta elämästä ole olemassa dokumentoitua tietoa. Kerronnallisesti ratkaisu on ehdottomasti perusteltu, mutta olisi silti hauskaa jos sarjakuvassa olisi jälkisanat, joissa Jonsson puhuisi siitä, mitä Stor-Stinasta oikeasti tiedetään, ja miten hän on päätynyt tulkitsemaan niitä tyhjiä kohtia, joita emme tule koskaan tietämään hänen elämästään.
Kerronnallisesti Stinas jojk eroaa suuresti När vi var Samer -teoksesta, joka oli kuvitukseltaan ja myös tekstin puolesta hyvin täyteen ahdettu. Tällä kertaa Jonsson on päätynyt yksinkertaiseen ratkaisuun; yhdellä sivulla on enimmillään kaksi ruutua, joskus vain yksi. Kerronta tuntuu tämän vuoksi ilmavalta ja miellyttävältä, vaikka suomenkieliselle sarjakuvan ruotsinkieli osoittautuikin edelleenkin hieman vaikeaksi. Mukana on luonnollisesti saamelaisten elämänmenoon liittyvää terminologiaa, johon kouluruotsilla ei ole aikaisemmin törmännyt, mutta kieli onneksi helpottuu tarinan edetessä.
Tarina on sikäli ajankohtainen, että vuonna 2024 Stor-Stinan luuranko vihdoin palautettiin sinne minne se kuului, haudatuksi perheensä kanssa. Tähän tarinaan kiteytyy paljon historiaa, ennakkoluuloja ja väärinkäytöksiä mutta myös sitkeyttä. Stinas jojk ei ainoastaan kerro yksittäisen naisen elämästä, vaan se asettaa onnistuneesti Stor-Stinan osaksi laajempaa historiallista narratiivia. Samalla sarjakuva on kunnianosoitus naiselle, joka uskalsi kääntää häneen kohdistetun huomion omaksi edukseen. Hieno ja koskettava sarjakuva, suosittelen!
