Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pieni Magnus on viettämässä jännittävää kesää Lapissa, äidin kanssa pienessä ja vähän alkeellisessa kesämökissä. On kivoja ja aurinkoisia päiviä pihalla ja sateisia päiviä äidin kanssa sisällä. Ympäristössä eläimet alkavat käyttäytyä oudosti ja lepakot kiusaavat äidin elämää. Sitten Magnus katoaa… ja media nostaa asian esille näyttävästi. Äiti väittää peikon vieneen hänen lapsensa. Poliisitutkinta aloitetaan ja laajat etsinnät jatkuvat. Kukaan ei usko äitiä ja hiljalleen kohu vaimenee. Magnusta ei koskaan löydetä.
Magnus ei ole ainoa seudulla kadonnut lapsi. Kun Mattias katoaa paljon myöhemmin, oudot tapahtumat muistuvat vielä joidenkin mieleen. Sussa Myrén on tutkinut peikkoja vakavassa mielessä jo vuosia. Hänen kiinnostuksensa pohjautuu isän aikanaan kuvaamaan otokseen, jossa karhun selässä selvästi istuu olento – peikko. Sussa pitää yllä peikkosivustoa sekä on yhteydessä tutkijoihin, joilla on omia näkemyksiään asiasta. Kun Sussan puhelin soi Mattiaksen katoamisen jälkeen, eräs vanha nainen kertoo nähneensä mökkinsä läheisyydessä peikon. Sussa ei voi muuta kuin lähteä paikalle.
Samaan aikaan perhe lähistöllä on huolissaan, koska Ne eivät ole tyytyväisiä. Ne eivät enää syö vietyä ruokaa, vaan viskelevät sen ympäriinsä ja sotkevat. Ne haluavat jotain muuta! Ihmisiä? Ne myös pystyvät muuttamaan muotoaan, vaikkapa ketuiksi. Ne saattavat näyttää melkein miltä tahansa… ja ne pystyvät vaikuttamaan ihmisen mieleen.
Sussan äiti on tärkeässä asemassa kertomassa itse eräistä asioista. Tarina alkaa kehkeytyä entistä monimuotoisemmaksi ja osittain hieman sekavaksi. Sekava on tietysti tilannekin, mutta onneksi Mattias löydetään hyvässä kunnossa. Tosin ei aivan ilman ihmettelyjä. Kaikki kuitenkin selviää – vai selviääkö todella?
Stefan Spjut on kirjoittanut paksun opuksen maahisista, menninkäisistä, peikoista, jättiläisistä – mielestäni hän ei oikeastaan erottele niitä, vaan antaa tarinan tuoda julki tuota tuntematonta puolta, jolle ei oikeastaan ole antaa muita nimiä. Ne vain ovat aina olleet ja tulevat ehkä aina olemaan.
Staalo on hurja, runsas fantasiaromaani, jota en itse laskenut käsistäni juuri hetkeksikään. Kirjasta voi olla montaa mieltä, mutta itse ainakin pidin kovasti. Pidin myös kerronnan monipolvisuudesta, joka saattaa jonkun mielestä hieman häiritä. Paljon jää myös auki ja lukijan mielikuvitukselle annetaan entistä enemmän tilaa. Suosittelen kaikille fantasiasta, vanhoista tarinoista sekä salamyhkäisyydestä ja jännityksestä pitäville.