Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tällaisen maakravun näkökulmasta Atlantin yli soutaminen kuulostaa ihan hullujen houreelta. Eipä silti, aika harva kyseistä temppua on tehnytkään; useampi ihminen on matkustanut avaruuteen, kuin soutanut Atlantin yli.
Vuonna 2012 Julia Immonen teki historiaa olemalla ensimmäinen suomalainen, joka on moisesta suoriutunut, ja tulipa mukaan kaksi muutakin ennätystä. Immosen viisipäinen naisjoukkue suoriutui soudusta nopeimpana naisjoukkueena ikinä, eli kunnioitettavassa 45 päivässä (mikä takasi heille viidennen sijan The Talisker Whisky Atlantic Challenge -kilpailussa) ja he olivat ylipäätään ensimmäinen viisipäinen naisjoukkue, joka on Atlantin ylityksestä suoriutunut.
Kun aloin lukemaan kirjaa, oletin ilman muuta Immosen olevan niitä supertehokkaita suoriutujia, jotka selviävät leikiten haasteesta kuin haasteesta, mutta itse asiassa kirjan ensimmäinen puolisko keskittyy korostamaan täsmälleen päinvastaista. Immonen kertoo keskinkertaisesta koulumenestyksestään, pieleen menneistä ihmissuhteistaan ja hieman pinnallisesta elintavastaan, johon kuului suurelta osin merkkilaukkujen ja muiden statusesineiden haaliminen. Kun mukaan vielä laskee Immosen äidin vaikeat terveysongelmat, niin voisi sanoa, että Immosen pakka ei todellakaan ollut kasassa.
Muutos elämäntavassa ja inspiraatio itse soutuun tuli puhtaan sattuman kautta: erään elokuvaillan myötä Immonen törmäsi koviin faktoihin ihmiskaupasta. Toisin kuin moni kuvittelee, orjuus ei ole mikään historian hämäriin vajonnut barbarian muoto, vaan yhä tänäkin päivänä maailmassa on jopa 30 miljoonaa orjaa, monet heistä seksibisnekseen pakotettuja nuoria naisia. Tässä oli Immoselle kimmoke paitsi hyväntekeväisyystyöhön niin myös tapojen etsimiseen tehdä julkisuustempaus, jolla tehdä asiaa tunnetuksi. Sittemmin Immosen työ on jatkunut muun muassa hänen perustamansa Sport for Freedom -hyväntekeväisyysjärjestön parissa.
Sitten itse soutuun. Tässä vaiheessa lukija saa hikoilla yhdessä Immosen kanssa, minun tapauksessani tuskanhiestä potien. Varsinkin soudun ensimmäiset kymmenen päivää merisairaudesta kärsien kuulostaa kohtuullisen karmealta tavalta viettää aikaansa. Koska soutu suoritettiin kahden tunnin vuoroissa, ei mistään kunnon levosta kannattanut myöskään missään vaiheessa haaveilla.
Kirjan kerronta on hyvin elävää, joten lukijana ei ole lainkaan hankala myötäelää soutajien kokemia vaikeuksia, joista pahin oli epäilemättä vedentekolaitteen rikkoutuminen. Haaveri johti siihen, että kolmen soutajan sijasta veneessä pitikin yhden ihmisen olla aina käsipelillä pumppaamassa vettä. Ei pidä myöskään vähätellä meren ylityksen psykologisia vaikutuksia; aika ajoin Soutaen yli Atlantin muistutti minua kirjasta Purjehdus vapauteen, jossa niin ikään hermot kanssamatkustajiin olivat välillä koetuksella.
Kaiken kaikkiaan Soutaen yli Atlantin oli juuri niin viihdyttävä ja kiinnostava kirja kuin toivoinkin. Kirja on aika kevyellä otteella kirjoitettu mutta koin, että kirjassa on juuri sopivassa suhteessa seikkailun tuntua ja hieman vakavampaa pohdintaa elämänarvoista ja henkisestä kasvusta. Oikein kiintoisaa luettavaa siis, suosittelen!