Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sortavalaan ei ole tällä haavaa menemistä. Aikaisemmin sosialismin pirulainen esti rajakaupunkiin pääsyn, nyt tämä koronapirulainen.
Kun kerran Sortavalaan pääsyä kolmenkymmenen vapaan vuoden jälkeen ei ole, on aikaa tutustua tarkemmin kaupungin historiaan Itä-Suomen ja Petroskoin yliopistoprofessoreiden perin pohjin perkaamin tiedoin. Tapio Hämynen ja Hannu Itkonen työryhmineen tarjoavat perusteellisen tietopaketin entisestä suomalaisesta Laatokan pohjoisrannan kaupungista ja sen lähialueista.
400-vuotiaan Sortavalan kehitys on jäänyt 1900-luvulla kaksi kertaa kesken. Suomalaisten aloittama kaupungin kehittäminen autonomian jälkeen katkesi sotavuosiin alueen siirryttyä Neuvostoliiton omistukseen, ja sosialistinen uudelleen kehittäminen taas tyssäsi Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991. Sen jälkeen kaupungin kehitysvauhti on ollut vaivalloista ellei jopa pysähdyksissä.
Suomalaisomistuksen aikana kaupunki kehittyi. Tieyhteydet paranivat, liikenne vilkastui, rakennettiin liike- ja asuintaloja, kulttuurielämä vireytyi, kehiteltiin matkailua; Valamo luostareineen, Kuhavuori näkötorneineen ja Vakkosalmi laululavoineen ja -juhlineen tulivat matkailukohteiksi.
Mutta sitten rajojen taas muuttuessa, Suomen menetettyä Karjalan, palattiin pysähtyneisyyden aikaan, tai aikaan jolloin mikään entinen ei käynyt enää päinsä, kehitykselle haettiin uutta suuntaa muualta maasta tulleiden uudisasukkaiden myötä. Uskonto kirkkoineen ja Valamo kulttuureineen syrjäytyivät sosialismiin kuulumattomina. Asukkaiksi valikoitui monisukuinen kansa Neuvostoliiton eri kolkista. Inkeriläisillä ei pääsyä ollut. Muuttajissa oli kalastajia ja monenlaista ammattiväkeä ja työntekijää.
Alueen, koko KSSNT:n eli Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan, kehitys oli hidasta. Vuonna 1950 Laatokan Karjalassa asui 80 000 ihmistä. Sortavalan väkiluku vuonna 1948 oli noin 15 000 (vuonna 2016 asukasluku on 18 800).
Tuosta ajasta, jolloin sosialismi oli voimissaan ennen kaiken romahtamista vuonna 1991, kirja tarjoaa paljon uutta mielenkiintoista tietoa, jota ei ole aikaisemmin ollut saatavilla. Tuota aikaa kirjassa valottavat venäläiset tutkijat, jotka ovat eläneet paikan päällä.
Jotenkin omissa mielikuvissani on ollut sosialismin ajasta tiukka kuri ja järjestys, sananvapauden puute. Mutta kaikkea muuta tuleekin esiin asukkaiden arjesta. Eniten yllätti julkisen kritiikin salliminen paikallislehdessä tyyliin:
”Usein kaupoissa ei ole tarpeellisia tavaroita, vaikka kauppoja ja kioskeja on runsaasti. On täysin mahdotonta ostaa kirvestä, sahaa, kuokkaa, haravaa, kirvesmiehen ja puusepän työkaluja, ja harvoin tulevat myyntiin radiotavarat, kaapit ja monet muut tavarat.”
Työssä tärkeintä oli määrä, koska piti saavuttaa ja ylittää asetetut tavoitteet, laadusta ei niin väliä. Riesana olivat rikollisuus, juopottelu, ahtaat asumisolot ja kulutustavaroiden puute.
Ja tilanne sen kuin huononi sosialismin vaihduttua villiin markkinatalouteen:
”Keväällä 1991, pari päivää ennen turistisesongin alkua, Sortavalan trokarit jopa pitivät kokouksen, jossa jakoivat toiminta-alueet keskenään.”
Kuten lainauksistakin käy ilmi: kirja on ymmärrettävästi kirjoitettu, mikä ei aina ole itsestään selvää, kun asialla on leegio tiedemiehiä. Silti tarkkaa tietoa täynnä. Ja valokuvia runsaasti.
Ikävä vaan, että laulavasta ja urheilevasta suomalaisten kohottamasta Sortavalasta, ’romanttisesta valkoisten öiden kaupungista on jäänyt jäljelle pelkkä harmaa varjo’.