Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Olen lukenut Karin Smirnoffin Jana Kippo -trilogian ja hänen kirjoittamansa Millennium-sarjan jatko-osan Merikotkan huuto; sarjanhan aloitti Stieg Larsson ja sittemmin jatkoi David Lagercrantz. Nämä kummatkaan lukuelämykset eivät kuitenkaan valmistaneet minua Sokerikäärmeen maailmaan, olkoonkin että sen tyyli saattaa tuoda etäisesti mieleen Jana Kippo -kirjat.
Sokerikäärmeen pääosassa ja minäkertojana on pieni Agnes; alkuosassa kirjaa häntä kuvataan eskarilaiseksi, ja myöhemmin hän kasvaa ehkä noin 9-vuotiaaksi asti. Agnes on musikaalinen ihmelapsi, mutta sitä Anita-äiti, kuten minäkertoja tätä kutsuu, ei voi sulattaa: hän on sitä mieltä, että Agnesin syntymä pilasi hänen oman musiikkiuransa. Anita-äiti onkin kuin satujen paha äitipuoli, hän on nainen, jonka ei olisi koskaan pitänyt saada lasta. Agnes elää leivänmuruilla ja ystävystyy rotan kanssa. Sittemmin perheeseen ilmestyy isäpuoli, jota Agnes alkaa kutsua isäksi, ja uusi vauva.
Mutta sitten Agnes saa pianon ja soitonopettajan: Frank Leide tuo hänet yhteen toisen musiikillisen ihmelapsen eli Kristianin kanssa, ja mukana seuraa myös tennislahjakkuus Miika. Syntyy Pretzel Ensemble, uskomaton lapsiyhtye, joka myös säveltää itse. Leide osaa opastaa heitä ja siinä sivussa valmentaa Miikaa tenniksessä, mutta eipä lukijalle kestä kauankaan tajuta, mitä muuta hän lapsista ja erityisesti pojista haluaa. Tämä on sydämeen koskevaa luettavaa. Smirnoff osaa kuvata lakonisesti, ilman ylisanoja sen julmuuden, joka Leiden hahmossa peittyy välittämisen ja huolehdinnan asuun.
Kirjan takakannessa mainittiin kirjailijan mustasta huumorista, mutta olin ilmeisesti liian huumorintajuton löytääkseni sitä. Jana Kiposta kertovassa trilogiassa se oli hyvinkin läsnä, mutta Agnesin, Kristianin ja Miikan tarina tuntui pelkältä mustuudelta.
Ei siis mitään hyvän mielen luettavaa, mutta intensiivinen lukuelämys joka tapauksessa. Sokerikäärme on peräti karua kerrottavaa, mutta ei sitä voi keskenkään jättää, sen verran maaginen on sen vetovoima. Aikuisten pahuuden hullunmylly jauhaa lapsia edes ja takaisin, Leiden seurassa jopa Ranskaan asti, eikä lukijalle jää epäselvyyttä tuon ratisevan myllyn kyvyistä; ehkäpä lopuksi kiinnostaa vain tietää, miten lasten käy. Selviävätkö he jotenkin? Romaanin kaksi viimeistä virkettä antavat ehkä ymmärtää siitä jotain. Tai sitten ei. Onko edessä kosto, murtuminen, kenties toipuminen? Sitä ei voi varmasti tietää.
Me olimme vain lapsia.
Jonain päivänä olemme aikuisia.
