Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Myönnettäköön, Lukas Stasevskij ei ollut minulle nimenä yhtään tuttu ennen kuin luin tämän kirjan. Kannen kuva sodan raunioissa selloa soittavasta miehestä oli kuitenkin niin pysäyttävä, että kirjaan oli pakko tarttua. Kuka Stasevskij siis on? Hänet tunnetaan ehkä parhaiten Euroopan ensimmäisen pelimusiikkiin keskittyvän orkesterin Game Music Collectiven taiteellisena johtajana ja ideoijana. Stasevskij on kiinnittänyt huomiota myös menestymällä kansainvälisissä sellokilpailuissa, mutta miehen tämänhetkinen kunnianhimo suuntautuu enemmän elokuvaohjaajan uraan. Haaveet fiktioelokuvien ohjaajana kuitenkin keskeytyivät Ukrainan sodan myötä ja työn alle tulikin My Ukrainian Rhapsody, dokumenttielokuva Stasevskijn omista juurista ja ukrainalaisten kokemuksista.
Pirjo Houni kertoo kirjassaan Stasevskijn epätavallisen tarinan. Kuinka Stasevskijn perhe muutti Suomeen 1993, ja miten suuri merkitys olikaan Irynalla, isänäidillä, joka asui 90-luvulla pitkiä aikoja Andrijn perheen luona ja joka myös muutti lopulta pysyvästi Suomeen. Juuri Iryna välitti Lukakselle rakkauden isänsä maata Ukrainaa kohtaan ja sai hänet lopulta muuttamaan ja opiskelemaan elokuvaohjausta Kiovaan. Houni myös kertoo Sibelius-Akatemian ajoista ja valtavista paineista, joiden alla Stasevskij harjoitteli. Eräs penkin alle mennyt kilpailu jäi lukijana erityisesti mieleen. Kuten Houni kirjoittaa, huippu-urheilijoilla on taustatiiminsä henkisine valmentajineen, mutta muusikoiden ympärillä yksinäisissä huoneissa on hiljaisempaa. Lutoslawski-kilpailun menestyksestä tuli kuitenkin kaivattu vedenjakaja, jonka jälkeen työtilaisuudet ja apurahat avautuivat.
Erikoista ja kiinnostavaa Stasevskijn tarinassa on se, miten hänen musiikillinen taipaleensa alkoi ja kehittyi, nimittäin hänellä ei ollut asiaan oikeastaan mitään sanottavaa. Isä halusi lastensa saavan klassisen sivistyksen, johon kuuluu olennaisesti musiikki ja taiteen sekä historian tuntemus. Hän myös ohjasi määrätietoisesti lastensa taipaletta kohti muusikon uraa. Mitään katkeruutta tällaista ohjaamista kohtaan ei kuitenkaan kirjassa näy. Kuten Stasevskij toteaa, hän kyllä oppi nauttimaan soittamisesta myöhemmin.
Musiikillisella uralla mahdollisuudet olisivat varmasti olleet vaikka mitkä, varsinkin sen jälkeen kun Stasevskij perusti Game Music Collectiven, joka on kahdestakymmenestä soittajasta muodostuva kokoonpano, jossa on sekä akustisia että sähköisiä soittimia. Kunnianhimo ei kuitenkaan loppunut tähän, vaan muusikko halusi kertoa omia tarinoita, ei vain tulkita sitä mitä säveltäjä on kokenut ja nähnyt. Siispä täydellinen suunnanmuutos ja muutto Ukrainaan vuonna 2021. Opiskelu Kiovassa Ukrainian Film Schoolissa antoi mahdollisuuden tutkia paitsi elokuvan kerrontaa, myös mahdollisuutta tutkia omaa ukrainalaisuutta.
Sitten, jälleen muutos, ja tällä kertaa suurin kaikista. Pian Stasevskij onkin matkalla Butšaan avustusoperaation kanssa, jota johtaa entinen journalisti nimeltään Valeria. Juuri hän ehdottaa, että Lukas voisi soittaa sodan tuhoamissa paikoissa, joihin he olivat viemässä avustuksia. Miksipä ei, jos sillä saisi huomiota Ukrainan hätää kärsiville? Kaikkiaan siviilit ja sotilaat yhdistänyt sellokiertue toteutettiin lopulta tusinassa eri kohteessa. Kiertue osoittaa, miten kulttuuri ja musiikki voivat luoda yhteisöllisyyttä ihmisten välille. Kirjan jälkipuoliskolla tutustutaan muutenkin lukuisten ukrainalaisten kokemuksiin samalla kun tutustutaan Stasevskijn dokumenttielokuvan kuvauksiin.
Jos mietin, mitä tästä kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen, niin juuri sitä mikä on lopulta kulttuurin merkitys yhteiskunnalle. Ukrainassa tätä kysymystä ei tarvitse hirveästi pohtia, sillä se on itsestäänselvää; kulttuuri luo kansakunnan identiteetin ja kokoaa sen yhteen, ja juuri sen vuoksi Venäjä on yrittänyt tuhota sen. Mitä enemmän ukrainalaisten kulttuurisia ilmaisuja vastaan on hyökätty, sitä sitkeämmin kulttuuriin on tartuttu. Sodan raunioiden keskellä selloa soittava muusikko kerää pian ympärilleen tunteellisia kuuntelijoita, ja tässä hetkessä konkretisoituu jotain, mistä on kenties vaikea saada kiinni jossain hienommassa konserttisali-ympäristössä.
Kirjaa lukiessa en voinut olla miettimättä suomalaista kulttuuripoliittista keskustelua, jossa kulttuuria mietitään lähinnä taloudellisesta näkökulmasta, ja toisinaan sen arvo jopa kyseenalaistetaan kokonaan. Sodan sellisti on tässä suhteessa tervetullut herättely ja suositeltavaa luettavaa, vaikka kirjan päähenkilö ei olisikaan ennestään tuttu.