Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Käydään syksyä 1680 ja kartanon työmiehet ovat aloittelemassa muuraustöitä. Laastin sekoittamiseen tarvitaan kuitenkin vettä ja sitä on helpoiten saatavilla vanhasta kaivosta, joka on miten kuten tukittu isoilla kivillä. Työt saavat kuitenkin jäädä kun kaivon karmiva sisältö paljastuu; käy ilmi, että kartanon isäntä Nils Rosenschmidt ei lähtenytkään vuosia sitten matkalle. Mutta miksi joku olisi murhannyt hänet ja miksi kukaan ei tuntunut vuosikausiin kaipaavan kadonnutta Rosenschmidtiä – tai Smitteniä – takaisin?
Murhatapaus osoittautuu monellakin tapaa mielenkiintoiseksi tapaukseksi. Nykyihmisen silmissä aateluuteen liittyy väistämättä mielikuvia vauraudesta ja etuoikeutetusta elämästä. Smittenin elämä sopii kuitenkin näihin raameihin huonosti. Historioitsija Mirkka Lappalaisen taitavissa käsissä arkistojen salat avautuvat ja miehen tarina keriytyy vähitellen auki, ja se ei ole mikään onnellinen tarina. Smitten paljastuu salavuoteuteen syyllistyneeksi, riitaisaksi mieheksi, joka ei tule toimeen oikein kenenkään kanssa, eikä kykene myöskään hoitamaan omaisuuttaan. Lopulta mies luisuu kohti väistämätöntä köyhyyttä ja rappiota – ja tilannetta jossa edes sukulaisia ei kiinnosta kysellä hänen peräänsä. Tarina aatelismiehestä paljastuukin yllättäen tarinaksi syrjäytyneisyydestä 1600-luvun yhteiskunnassa.
Lappalainen tekee hyvin selväksi miten Smittenin murhaa ei voi ymmärtää ymmärtämättä aikakauden yhteiskuntaa, ja siihen kirja onneksi perehtyy antaumuksella. Hierarkkisessa sääty-yhteiskunnassa alaspäin vieriminen oli hirvittävä kohtalo. Kukaan ei ollut kuullutkaan mistään downshiftauksesta. Jokaisen piti elää säätynsä mukaista elämää, jonka oli määrännyt syntyperä ja Jumalan tahto, oli siihen sitten rahaa tai ei. Ihanteet olivat kuitenkin yksi asia ja realiteetit toinen. Smittenin kaltaisia vähäpätöisiä ja syrjäytyneitä aatelisia oli paljon, vaikka heistä harvemmin kirjoitetaan. Tosin Smittenin tapaus oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että jopa hänen aateluutensa oli hieman kyseenalainen asia, ja se myös kyseenalaistettiin julkisesti.
On tavallaan onni onnettomuudessa, että 1600-luvulla tehtiin paljon henkirikoksia, sillä niistä löytyy hyllymetreittäin lähdeaineistoa. Oikeuspöytäkirjoihin päätyi tavallisen kansan kohtaloita, joista suurmieshistoriasta innostunut yhteiskunta ei muuten kiinnostunut. Näistä aineistoista käy myös ilmi mikä oli tuon ajan oikeudenkäytössä normaalia ja mikä ei. Smittenin murhan tutkimuksessa ei ollut mitään tavallista. Kukaan ei paitsi kaivannut miestä takaisin, niin kukaan ei selvästi myöskään halunnut paneutua murhatodisteiden tutkintaan, mitä kyllä noina aikoina ainakin yritettiin niillä menetelmin kuin se oli mahdollista. Välinpitämättömyydestä kertoo sekin, että löydetty ruumis jätettiin kaivoon lahoamaan vielä moneksi kuukaudeksi, ennen kuin se nostettiin ylös vasta seuraavana keväänä.
Kirjaa lukiessa alkaa väistämättä miettimään minkälainen mies tämä Nils Rosenschmidt oikein olikaan, kun hänen saamansa postuumikin kohtelu oli niin kalseaa. Kummallista hänen tarinassaan on nimittäin se, että hankalasta luonteesta huolimatta Smittenillä ei ollut väkivaltaisen miehen mainetta. Paljon pahempiakin aatelisia löytyi lähiympäristössä, kuten porvoolaisten kauhu Peter Nassokin, joka vaikutti lähinnä sadistiselta hullulta. Nassokinilla oli kuitenkin jotain mitä Smittenillä ei, nimittäin sosiaalista pääomaa. Ilman sitä ei ihminen ollut mitään ja aatelinenkin oli hyvin haavoittuvaisessa asemassa.
Unohdus on teemana kirjassa voimakkaasti läsnä. Smitten unohdettiin tarkoituksella mutta hän ei ollut ainoa. Lappalaisen syventyessä arkistoihin ilmestyy tarinaan lukuisia kiinnostavia henkilöitä, kuten vaikkapa Smittenin jalkavaimo Märta Larsdotter ja heidän yhteiset lapset. He kuitenkin hieman mystisesti lähtivät (tai ajettiin pois) Sköldvikin kartanosta vuosi ennen Smittenin katoamista. Minne he oikein päätyivät, yksinhuoltaja ja kaksi lasta 1600-luvun yhteiskunnassa? Oliko Märtan ja Rosenschmidtin välirikko niin täydellinen, että he eivät yrittäneet enää tavoitella miestä myöhemmin? Miten he suhtautuivat siihen, että lasten isä löytyi myöhemmin omasta kaivostaan, vai saivatko he edes tietää koko asiasta? Sitä emme tiedä, sillä he kerta kaikkiaan katoavat historiasta.
Suurin mysteeri on kuitenkin todennäköinen murhaaja, mies joka ilmestyy tyhjästä ja häviää, ikäänkuin hän olisi olemassa vain tätä tarinaa varten, kuten Lappalainen miestä kuvailee. Smittenin murha ei ole kertomus historian voittajista tai poikkeusyksilöistä, mutta ehkäpä juuri sen vuoksi tarina kertoo enemmän ihmisyydestä, Lappalainen pohtii ja olen ehdottomasti samaa mieltä. Tämä on tarina kaunasta, korruptiosta, köyhyydestä ja ihmisistä jotka ovat eläneet yhteiskunnan liepeillä. Tällaiset ihmiset eivät ole koskaan olleet historioitsijoiden suuren mielenkiinnon kohteena, mutta heidän tarkastelunsa toisaalta kertoo paljon sellaista yhteiskunnasta mitä emme huomaa, jos keskitymme vain voittajiin.
Mirkka Lappalainen on jälleen kerran kirjoittanut uskomattoman mielenkiintoisen kirjan historiasta, jota voi suositella täysin riippumatta siitä kiinnostaako true crime genrenä vai ei. Smittenin murha on ennen kaikkea tarina menneisyyden yhteisöstä ja ihmisistä jotka kaikesta huolimatta ansaitsevat tulla muistetuksi.