Nuori Marie asuu Saksassa, jossa juutalaisvainot alkavat. Äiti on jo kuollut ja Marie elää isänsä kanssa. Vuonna 1941 isäkin menehtyy ja Marie jää yksin selviytymään.
Vaan ei ole Marie neuvoton. Hän on harvinaisen fiksu ja tyttö, joka päättää selviytyä. Hän hankkii väärennetyt henkilöpaperit ja elää niillä koko sen ajan, kun sota kestää. Hän ei suostu pitämään juutalaisten merkkiä, tähteä rinnassaan, ei pakkotyöhön vaan pakoilee milloin missäkin.
Hän vaihtaa paikkaa vähän väliä, aina sen mukaan, mistä saa piilopaikan, jossa olla. Aika menee tekemättä mitään. Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten koko ajasta ylipäätään selviää järjissään. Ruuasta on ainainen pula ja nälkä on jokapäiväistä. Hän kertoo hyvin kaikista ihmisistä, joiden kanssa hän joutuu tekemisiin, hyvin erilaisista, ja miten häntä auttavat ihan tuntemattomatkin.
Voisi ajatella, miten ankeaa, mutta silti tarinassa on jonkinlaista kepeyttä, elämänhalusta johtuvaa myönteisyyttä, toivoa ja uskoa tulevaan, eikä suotta, sillä niin moni menetti henkensä, Marie selvisi!
Ihanan sitkeä tarina siitä, että kun vaan on neuvokas tai kun on joku tarkoitus, niin selviää, ja niin me saamme lukea hänen uskomatonta tarinaansa.
Marien tarinan saattoi kirjaksi hänen poikansa, Marien viimeisinä aikoina. Hermann Simon haastatteli äitiään ja meni monia vuosia, sillä hän tarkasti kaikki faktat oikeiksi. Marie itse ei siis koskaan tarinaansa kirjana nähny, hän eli sen!