Tuukka Pietarisen kolmannen runokokoelman nimi on lainattu solujen sisällä toimivalta varsin monimutkaiselta kemialliselta prosessilta, jossa hiiliatomit hapettuvat hiilidioksidiksi ja solut saavat energiaa. Ollaan siis elämän peruskysymysten äärellä. Itse runokokoelma on kuitenkin nimeään vähemmän tieteellinen.
Tyyli tuo ensialkuun mieleen Poesian julkaisut: sivuille on aseteltu väljästi lyhyitä runonpalasia, joissa on aforistista kirkkautta. “Maan tuoksu, jota ei voi havaita lähtemättä toiseen maahan.” Meri, meren ranta, rajaviivat – siinä lähtökohtia kokoelman runoihin. Runoissa näkyy niin luonto kuin ihminen sen osana.
Pienikin kivi, miten tahansa vähäisestä mielijohteesta heitetty, viettää järven pohjassa loputtoman pitkän ajan.
Pietarinen on siis kohtuullisen niukkasanainen havainnoija ja ajattelija. Sellaisesta runoudesta nauttivalle Sitruunahappokierto on ilahduttava elämys. Runoista löytyy hyviä oivalluksia ja kiinnostavaa kuvastoa. Teksti ei jää liian etäälle tai kylmäksi, mikä on aforistisessa runoudessa jonkunasteinen riski. Sitruunahappokierrossa tuntuu kivien ja meren lisäksi myös ihmisen kosketus.