Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anni Saastamoinen debytoi vuonna 2017 teoksellaan Depressiopäiväkirjat, joka perustui samannimiseen Ylen podcastiin ja joka kertoi mitä ilmeisimmin kirjailijan omiin kokemuksiin perustuen helposti samastuttavan, uskottavan ja osin raivoisankin tarinan masennuksesta ja sen vaikutuksesta koko elämään. Nyt kirjailija on lähtenyt aivan erilaisille teille. Hän kertoo Sirkasta, eräästä keski ikäisestä naimattomasta helsinkiläisnaisesta, jonkamoisia sirkkoja me useimmat tunnemme.
Tämä Sirkka on se, joka kerrostalossa jättää ilmoitustaululle lappuja siitä sun tästä asiasta. Melusta, sotkusta ja erityisesti jätteiden lajittelusta, joka tuntuu olevan hänen sydämenasiansa. ”Lasi EI kuulu biojätteeseen, ja kartongille (esim. maitotuotteet) on OMA astiansa!” Hän on siis se perinteinen kerrostalokyttääjä. Sirkka harrastaa kaupankin ilmoitustauluja, mutta niille hän ei itse kirjoita vaan ihmettelee toisten kirjoittajien yhdyssanavirheitä ja muutenkin huonoa kielioppia. Lisäksi hänellä on komea viherkasvikokoelma, jota kastellessaan perjantaisin hän antaa myönnytyksen elämälle ja juo vähä vähältä ison oluen. Ja kovin mielenkiintoista Sirkan silmin on toisten ihmisten katselu ja arviointi, milloin puistonpenkillä istuen, milloin ratikassa. Muuten Sirkka on kovasti näkymätön muiden ihmisten silmissä: hänellä on aina ollut maantienvärinen polkkatukka sekä asiallisia harmaita ja mustia vaatteita. Työpaikalla hän on onneksi tekemisissä numeroiden, ei ihmisten kanssa, vaikka avokonttorisysteemi ottaakin voimille.
Sirkan harmaan elämän väripilkut ovat rempseä ja hehkuva äiti, joka kovasti ihmettelee tyttärensä erilaisuutta itseensä nähden, ja melkein samanlainen rempseä ja hehkuva ainoa ystävä Natalia, joka kiskoo Sirkan aina välillä ulos kolostaan. Liekö Natalia kenties tarkoituksella jonkinlainen äidin doppelgänger, joka reippaan äidillisesti huolehtii pedantista lapsestaan? Ei olisi vaarallista, vaikka jokainen hiussuortuva ei olisikaan aina paikoillaan, pääasia että juttu sujuu lähes kaikista mahdollisista asioista. Mutta muutokset alkavat hiljalleen hiipiä Sirkan elämään, eikä äidin lahjaksi tuoma keltainen keinutuoli ole kuin alkua. Sirkka joutuu miettimään, mitä hän todella elämältään haluaa, haluaako hän olla itsenäinen subjekti vai toisten määrittelemä objekti?
Anni Saastamoisen toinen kirja on herkkua luettavaa, sen huumori puree meihin kaikkiin, jotka tunnemme lähimmäisissämme ja jonkinlaisen itsetutkiskelun jälkeen myös itsessämme sirkkamaisia piirteitä. Ehkäpä sitä oli kirjan suht suppeaan sivumäärään nähden jo vähän toistonomaisestikin, mutta annettakoon tämä anteeksi nuorelle kirjailijalle kokemuksen puutteena. Ja kulku loppuratkaisuun sujui oikein tyylikkäästi ja Sirkan arvon mukaisesti.
Viehättävä ja hauska kirja kaiken kaikkiaan; toivon kovasti hyvää Anni Saastamoisen kirjailijanuran jatkolle.
