Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Ensitutustumiseni Miira Luhtavaaran tuotantoon oli hänen tuorein runokokoelmansa Pinnallisuus; se nousi suosikkilistalleni ja on yksi uusista kotimaisista runokokoelmista, joita herkästi suosittelen. Niinpä Luhtavaaran runoihin oli syytä tutustua enemmänkin.

Toinen runokokoelma Sinusta roikkuu valoa vuodelta 2019 koostuu pitkälti roolirunoista, joissa puhuvat Margot, Boris ja Lulu; äiti, isä ja pieni lapsi. Runoja voi lukea kuvauksena lapsen tulosta perheeseen, lapsiperheen elämästä ja lapsen kasvusta. Pohjavireenä on tietysti rakkaus:

Rakkaus on modernia. Pelkkä tajunnan taso ja sen kiinnittyminen lihaksiin, plastisuus ja uusiokäyttö. Rakkaus on alusta, joka vastaanottaa ja käsittelee kaikenlaista likaa.

Osa runoista on nimettömän runominän, mutta niissäkin on tunnistettavissa toisaalta aikuisen ääntä, toisaalta lapsen ääntä. Runoista löytyy paitsi äitiyttä ja huolenpitoa, kasvamista ja kasvattamista, myös vakiintuneen parisuhteen seksuaalisuutta. “Ääriviivojen alleviivaaminen, nuolaisut varmoista paikoista.”, toisaalta “Tänään minulla oli orgasmi tiukassa. Jäin sätkimään jonnekin väkivaltafantasioiden ja hellyyden rajamaastoon”.

Aivan Pinnallisuuden tasolle Sinusta roikkuu valoa ei onnistu nousemaan. Sillä on hetkensä ja paikoin Luhtavaara on saanut vangittua jotain erityisen oivaltavaa. Esimerkiksi tätä hellyydenkuvaus on ilahduttava:

Hellyys, joka ei valtaa ruumista eikä pehmennä sitä, vaan helisee ruumiin sisällä kuin hely, kuin pieni kulkunen. Kuin olisi vähän kylmä. Kuin olisi tullut rakastetuksi oikein ja hienosti, ilman syliä, pelkillä sormenpäillä.

Roolirunojen maailmaan oli vaikeampi päästä sisään; varsinkin lapsen äänellä kirjoittaminen on helposti vaikeaa, eikä tässäkään aivan täysin toimi. Olisiko kokoelma sitten ollut parempi ilman nimikoituja rooleja? Kenties, koska nyt nimeämättömät runot ovat kokoelman osuvampaa puolta. Joka tapauksessa Sinusta roikkuu valoa on aivan hyvä, mutta ei sillä tavalla loistelias kuin Pinnallisuus.