Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Ota hattu ja pane siihen kaksi samanlaista paperilappua. – – Mitä sinä ajattelit silloin, Ora? Mitä sinä ajattelit, kun me soitettiin sinulle ja käskettiin ottamaan hattu ja kaksi paperilappua? Eikö sinulla tosiaan ollut aavistustakaan, mikä arvonta se oli? Entä mitä sinä toivoit salaa? Kumman nimen sinä halusit nostaa? – – Jos olisit tiennyt mitä tapahtuu, kumman nimen olisit mieluummin nostanut?”
Tuosta puhelusta on kulunut kauan, noin kolme vuosikymmentä. Oran, Ilanin ja Avramin vuoden 1967 kuuden päivän sodan aikana syttynyt kolmiodraama on päättynyt; Ora ja Ilan ovat aloittaneet — ja lopettaneet — yhteisen elämän, Orasta on tullut äiti ja hän on joutunut yhä uusien valintojen äärelle. Maailma on muuttunut. Eräät asiat ovat kuitenkin pysyneet ennallaan; kuten väkivaltaisuudet eivät ole kadonneet sotien yhä runtelemasta Israelista, eivät syyllisyyden tunteet ole jättäneet Oraa rauhaan. Eivät vaikka kuinka toisteltaisiin, että ”ei koko elämää voi maksaa hintaa yhdestä hetkestä”, ei varsinkaan rikoksesta jota ei ole edes tehnyt. Mutta ihmismieli on julma, se ei anna periksi.
Vuoteen 1967 sijoittuvan prologin jälkeen David Grossman siirtää henkilöhahmonsa omaan aikaamme, 2000-luvun Israeliin. Ora on juuri saanut poikansa elävänä armeijasta kotiin. Seuraavana päivänä hän kuljettaa tämän takaisin. Vie poikansa sotaan, oman poikansa. Pitkään suunniteltu äidin ja pojan yhteinen patikkaretki muuttuu Oran pakomatkaksi, äidin taisteluksi julmaa todellisuutta vastaan, viimeiseksi keinoksi suojella lastaan pahalta maailmalta. Sulkemalla aistinsa ympäröivältä todellisuudelta Ora uskottelee itselleen pystyvänsä puhaltamaan luodinkestävän kuplan poikansa ympärille. On vain jaksettava jatkaa, pidettävä mielessä, puhuttava.
Aikaisemmin Ilanista eronnut Ora ei kuitenkaan lähde matkalleen yksin. Kumppaninaan hänellä on Avram, ystävä vuosien takaa, ihminen joka näennäisestä poissaolostaan huolimatta ei olisi voinut vaikuttaa Oran elämään enempää. Oran mielestä Avramin on vihdoin saatava tietää, hänen on kuunneltava, hänen on kuljettava rinnalla, suojeltava poikaa yhtä lailla.
Tarinan edetessä kirjailija kuvailee yksityiskohtaisesti ja suunnitelmallisesti prologin ja patikkaretken väliin jäävien vuosien tapahtumia avaten lukijan eteen kaksitasoisen maailman, jota on mahdollista katsoa niin teoksen henkilöhahmojen kuin koko todellisen Israelin näkökulmasta käsin.
Tässä yksi romaanin ehdottomista hienouksista. Se pystyy samanaikaisesti — ja täysin luonnollisesti, ilman tuntua päälleliimatusta teennäisestä tarpeesta — olemaan sekä syvälle sydämeen iskeytyvä kuvaus vanhemmuudesta, rakkaudesta ja riittämättömyyden sekä epäonnistumisen tunteista että selkeä, jopa poliittinen kannanotto mieletöntä ja loppumatonta sotimista vastaan. Viimeistään kirjan loppuun sijoitettu kirjailijan lyhyt puheenvuoro avaa lukijan silmät sille, kuinka todellista tämä kaikki onkaan. Niin todellista, niin todella surullista.
Vielä hieman hehkuttaakseni totean, että tämän lukukokemukseni perusteella olisin valmis tekemään David Grossmanista, Nobelin kirjallisuuspalkintoehdokkaasta, todellisen nobelistin.
