Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nobelisti Svetlana Aleksijevitš tunnetaan dokumentaristista romaaneistaan. Afganistanin sotaa käsitellyt Sinkkipojat ilmestyi alunperin vuonna 1991, pian sodan päättymisen jälkeen. Tämä Pauli Tapion suomennos perustuu vuonna 2013 ilmestyneeseen kirjan toiseen painokseen, joka lisää loppuun kuvauksen Aleksijevitšiä vastaan 1990-luvulla Valko-Venäjällä käydystä oikeusjutusta.
Sinkkipojat vyöryy päälle lohduttomana virtana todistajanlausuntoja. Ne jakautuvat kolmeen kategoriaan: on Afganistanissa palvelleita sotilaita, siviilinä palvelleita ja kaatuneiden sotilaiden äitejä. Kaikki kertomukset ovat yhtä lailla kammottavia. Kirja kuvaa sotaa kaikessa kauheudessaan, sekä taistelukokemuksia että niitä monia tapoja, joilla neuvostojärjestelmä sotilaita sorti ja alisti.
Järjestelmä nimittäin on läpimätä, se tulee selväksi. Välistävetäjiä on joka tasolla. Varusteet ovat suuren isänmaallisen sodan aikaisia ja ruokana on makrillisäilykkeitä vuodelta 1956. Sotilaita motivoi Afganistaniin mahdollisuus tuoda sotasaalista, kuten japanilaisia mankkoja ja uimahousuja, koruja tyttöystäville ja huiveja äideille. Monesti vain tullivirkailijat vievät kotiinpalaajilta tuomiset itselleen. Moni palaa kotiin sinkkiarkussa tai ilman jalkoja, käsiä tai silmiä.
Yhä useammin ajattelen – Tšernobylin ja Afganistanin ja Valkoisen talon tapahtumien jälkeen – että emme ole kokemuksiemme veroisia. Emme työstä menneisyyttämme, kaikki ovat aina vain uhreja. Ehkä juuri siksi kaikki aina toistuu.
Nämä Aleksijevitšin sanat oikeudenkäynnissään kaikuvat totuutta. Nytkin parhaillaan Ukrainassa toistuu Venäjän likainen sota, jonne nuoria miehiä kärrätään puutteellisin varustein ja olemattomalla koulutuksella kuolemaan syistä, jotka ovat vähintään epämääräisiä ja palvelevat jonkun rajallisen eliitin etuja. Näin Afganistaninkin sodan yhteydessä oli. Oikeudenkäynnissäkin Aleksijevitšiä vastaan ovat yksittäiset ihmiset, jotka järjestelmä on komentanut muuttamaan mielensä. Todelliset vastuulliset ovat jossain piilossa taustalla.
Sinkkipojat ei ole helppo kirja. Se on raskasta luettavaa, sen verran kamalia tarinoita sotilaat kertovat. Tarinoissa toistuvat samat asiat, mutta toisteisuus on paikallaan alleviivaamaan totuutta. Tietysti tämä kirja on Aleksijevitšin näkemys ja muotoilu haastatteluiden perusteella ja dokumenttiromaani on jo genrenä mielenkiintoinen sekoitus dokumenttia ja kirjailijan tulkintaa. Väkevästi tämä romaani silti sodan kammottavuudesta todistaa. Valitettavasti tämä kirja on edelleen ajankohtainen ja tarpeellinen.
