Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tähän kirjaan tartuin oikeastaan toisen kirjan vuoksi: Porvalin Veri ei vaikene voitti Vuoden johtolanka -palkinnon, mutta eihän kirjasarjaa silti toisesta osasta aloiteta.
Sinisen kuoleman kuvassa kiinnostavinta on sen puitteet: tapahtumat sijoittuvat 1920-luvun Viipuriin, jossa oikeustiedettä opiskellut, mutta poliisiksi päätynyt Jussi Kähönen työskentelee opiskelutoverinsa Salomon Eckertin kanssa Etsivän Osaston komisarioina.
Kirja alkaa tapolla, jossa surmansa saa kollega, konstaapeli Pönkkä. Kähönen ja Eckert alkavat tutkia tapausta, joka johtaa itärajalle.
Tämän tapauksen selvittely ei kuitenkaan ole kirjan ydinasiaa; jutusta päästään nopeasti, ja sitten siirrytään kieltolain aikaansaaman pirtutrokauksen pariin. Kähönen ja Eckert saavat selvitellä pirtun salakuljetusta Viipurissa ja muuallakin Kannaksella.
Vaikeuksia tulee sekä salakuljettajien että politiikan puolelta. Painostus on kovaa ylemmiltä tasoilta, kaikkia ei salakuljetusverkostojen paljastaminen kiinnosta, nykytilanne on poliittisesti vähän yllättävillekin tahoille mieluisa.
Sinisen kuoleman kuva on vähän omituinen kirja. Dekkarit ovat yleensä kovin juonivetoisia, mutta tämän jutun juoni on hatara, tiukan juonen sijasta seurataan pirtusotaa kovin yleisellä tasolla, harhaillen vähän sinne ja tänne.
Teos perustuu osin tositapahtumiin, taustalla on todellisia poliisisurmia. Kirja on kunnianosoitus palveluksessa kuolleille poliiseille ja selvästi poliisien puolella korruptoituneita vallanpitäjiä vastaan. No, jokainen poliisikaan ei ole kunnollinen, ja käytetyistä keinoista tulee vähän hankausta kunnollisuuteen taipuvaisen Kähösen ja käytännöllisemmän Eckertin välille.
Porvalin tausta poliisina ja historioitsijana näkyy asenteessa ja huolellisessa taustatyössä. Napakan juonen sijasta lukijalle on tarjolla mielenkiintoista historiallista kuvausta. Jotkut arvostavat varmasti myös teoksen vähäverisyyttä: väkivaltaisia kuolemantapauksia kyllä sattuu, mutta raakuuksilla ei kuitenkaan mässäillä.
Esikoisteokseksi ihan kelpo suoritus joka tapauksessa, mutta kakkososan toivoisin nostavan tasoa jonkin verran.
