Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Armenialaisvanhemmista syntynyt Rabo Karabekian osasi piirtää paremmin kuin kukaan hänen kotikaupungissaan San Ignaciossa Kaliforniassa. Se ei kuitenkaan ollut vielä kovin paljoa se. Taiteilijaksi hän kuitenkin aikoi, ja sellainen hänestä myös maineikkaan kuvittaja Dan Gregoryn opissa New Yorkissa tuli. Mutta taidehistoria tuntee hänet silti yhtenä suurimmista tunareista, jotka koskaan ovat kankaita maaleillaan töhrineet. Siitä huolimatta hän oli perustamassa ensimmäistä aidosti amerikkalaista merkittävää taiteen tyylisuuntaa yhdessä Jacskon Pollockin, Mark Rothkon ja kumppaneiden kanssa. Hän oli paikalla, kun abstrakti ekspressionismi syntyi.
Kurt Vonnegutin Siniparran päähenkilö on kirjailijalle tyypillinen antisankari, jonka elämä olisi surullista, ellei siitä kirjoitettaisi hilpeää (itse-)ironista satiiria. Siniparta on muodoltaan vapaassa järjestyksessä etenevä omaelämäkerta, jossa Rabo Karabekian vähä vähältä kerii elämäänsä kasaan nykyhetkestä (1980-luvun lopulta) kommentoiden. Nuoruuden rakkaus yhdistettynä taideopintoihin, toinen maailmansota, jonka taistelut päättyivät Karabekianilta melkein heti alettuaan, sodan jälkeinen ujuttautuminen parhaiden taiteilijoiden pöytäseurueisiin ja merkittäväksi keräilijäksi ajautuminen – kaikki tulee selvitettyä ilman turhaa hoppua muun tarinoinnin lomassa. Hienot ja hullut sivuhenkilöt, kuten Karabekianin luokse muuttava määrätietoinen nelikymppinen leski Circe Berman, täydentävät sulavaa kertomusta hyvin.
Voisi sanoa, että Siniparrassa Vonnegut on leipälajinsa parissa. Tämän vonnegutmaisempaa romaania ei juuri ole. No jaa – Mestarien aamiainen pääsee kyllä lähelle. Eli jos Vonnegut maistuu, maistuu Sinipartakin, mutta kyllä tästä suosituksen kehtaa lähettää kenelle tahansa laatusatiirista kiinnostuneelle.
