Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Eeva Kilpi on 91-vuotias. Sinisen muistikirjan merkinnät ovat pääosin vuosilta 2002–2003. Tuolloin Eeva oli 74–75-vuotias. Tunsi itsensä vanhaksi, yksinäiseksi, mutta kuitenkin vielä kykeneväksi palvelemaan itseään, olemaan oma henkilökuntansa:
”22.8.2003 klo 23.12 Minä elän muuten aivan normaalia elämää, minä vain huolehdin tästä vanhuksesta joka nyt olen. Kyyditsen häntä paikasta toiseen, kävelytän häntä, käyn hänelle kaupassa, laitan hänelle ruokaa, siivoan hänelle ja kylvetän häntä. – – – ”
Ai että tekisi mieli kirjoittaa tähän koko tuonkin päivän palvelus, mutta sitten ei enää sopisi kirjoittaa tästä tuntevasta, herkästä, ajattelevasta naisesta mitään muuta, ja kuitenkin hän on yksi parhaista tyypeistä, mitä suomalainen kirjatanner tarjoaa. Hänestä olisi sanottavaa paljon, lähes yhtä paljon kuin mitä hän itse sanoo.
Tai sanoisiko sitten vain kaksi sanaa: vaikuttava, vakuuttava.
Tai vaikka: syvällinen.
Kuinka vain. Erehtyväkin: kutsua nyt itseään ikälopuksi, suurin piirtein, vanhukseksi seiskavitosena! Kypsyneiden ajatuspolkujen vuoksi tietysti niinkin. Mutta ajatelkaas: noiden rivien jälkeen elettyä elämää vielä näihin päiviin ja tästä edespäin pari vuosikymmentä. Yhä kypsyneempiä ajatuksia hautumassa?
On, on. On tämä mamma mia!
Tamaraa läpikalusin ihastuneena jo silloin kun Eeva kirjoitti sen nuoruudessaan: 44-vuotiaana. Häätanhua vuotta myöhemmin, 1973. Kuolinsiivouksen runoja luin koko vuoden 2015: Eeva vasta 84-vuotias. Hyvän yön tarinoita, novelleja, jo ennen kaikkia noita muita.
Eli kyllä minä Eevan tunnen ja Eevan luonnon jos luonteenkin. Hänen kesänsä Savon sydämessä, talvensa Tapiolassa. Mutta silti jään odottamaan Punaista muistikirjaa näiltä viimeisimmiltä ajoilta. Se ilmestyy. Sen on ilmestyttävä vielä, jotta perillemeno onnistuisi:
”11.7.2002 klo 6.45 On pitänyt kehittää sisäinen maailma, sisäinen avaruus… – – – eivätkä jälkeläiset ole kiinnostuneita tietämään siitä mitään – – – ja niin jatkuvuus katkeaa, arvokasta perinnettä joutuu hukkaan, vaikka se voisi lujittaa kaikkien elämää, vaikka se on kulttuuria joka rikastuttaisi henkisesti, vaikka se on korvaamatonta.”
Jäämme kuulolle.