Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Valancy, haukkumanimeltään Doss, täyttää ankean sateisena päivänä 29 vuotta ja on jo pitkään ollut kaikkien silmissä toivoton vanhapiika. Ikuisen flunssan takia lääkärissä alituiseen vieraileva tyttö saa syntymäpäivän jälkeen kirjeen, jossa tohtori kertoo, ettei hänellä ole enää paljoa elinaikaa jäljellä. Uutisten ravistelemana Valancy rohkaistuu ja väittää epäluonteenomaisesti äidilleen ja serkulleen vastaan. Valancy päättää elää edes hetken, ennen kuin todella kuolee.
L. M. Montgomery on aina viehättänyt minua, vaikken ole lukenut Runotyttöä tai Anna ystäväämme. Olen kuitenkin tyytyväinen, että tutustuin kirjailijaan yksittäisen romaanin kautta. Montgomeryn tyyli on pirteän vanhanaikainen ja vie aikakaudelleen viehkeän vaivattomasti.
Sininen linna ei ollut jännittävä, mutta oli kutkuttavan kiehtovaa lukea Valancyn koetuksista ja kohtalon ottamisesta omiin käsiin.
Valancyn tarina on sympaattinen olematta imelä ja itsekin saattaa tuntea olevansa ansassa tietynlaisessa elämäntilanteessa. Se kenellä on koskaan ollut yksikin ärsyttävä sukulainen, tulee nauttimaan Sinisestä linnasta ilkikurisen ihanasti.
Tuijan näkemys:
Kesällä 1922 kirjailija L. M. Montgomery oli perheensä, pastori Ewan Macdonaldin ja pienten poikiensa Chesterin ja Stuartin, kanssa lomalla Muskokassa, joka oli monien ontariolaisten kesäasumispaikka. Montgomeryn elämää varjostivat riidat kustantanjan kanssa, eikä perhe-elämäkään kovin ollut kovin auvoisaa aviomiehen psyykkisen sairauden vuoksi. Tältä matkalta syntyi Sininen linna, Montgomeryn rakastettu aikuisromaani.
Sinisen linnan päähenkilö on 29-vuotias vanhapiika Valancy Stirling, jolla ei elämässään juuri ole näköaloja. Heti kirjan ensisivulla kerrotaan Valancyn elämän suuresta onnettomuudesta: hänen yhteisössään ”naimattomaksi jäävät yksinkertaisesti ne, joiden ei ole onnistunut saada miestä.” Pahinta ei kuitenkaan ole vanhapiikuus sinänsä, vaan se, ettei yksikään mies ole halunnut häntä: hän on vaatimattoman näköinen, köyhä, ujo ja sukunsa ja perheensä alistama. Valancyn isä on kuollut, äiti tyrannimainen vanha kääkkä, kuten myös perheessä asuva teräväkielinen leskiserkku Christine Stickles. Sedät, enot ja tädit pilkkaavat armottomasti Valancya hänen naimattomuudestaan. Vain unelmat Sinisestä linnasta, jossa kaikki haaveet toteutuvat, ovat pitäneet häntä hengissä, mutta syntymäpäivänään hän ei tunne löytävänsä lohtua edes mielikuvitusmaailmastaan. Mutta sitten kaikki muuttuu: Valancy saa kuulla, että hänellä on vakavan sydänsairauden vuoksi enää vuosi elinaikaa, ja hän päättää muuttaa elämänsä suuntaa, lakata mielistelemästä äitiään ja muita sukulaisiaan ja tehdä mitä haluaa.
On heti todettava, että Sinisen linnan juoni on hyvin romanttinen, mutta minulle romantiikka ei ole koskaan ollut pääasia tässä kirjassa. Olen lukenut sitä 1970-luvun alkuvuosista lähtien yhä uudelleen, ja olen aina kokenut kirjan tärkeimmäksi anniksi sen, että alaspainettu ja nöyryytetty Valancy uskaltaa tarttua omaan elämäänsä ja muuttaa sen suuntaa radikaalisti. Hän ei ole kirjallisesti kunnianhimoinen kuten Montgomeryn muut keskeiset sankarittaret, mutta hänelle lukeminen on ollut keino paeta ankeaa todellisuutta. Ja miten hyvin Montgomery kuvaakaan tämän ankean todellisuuden!
Montgomeryn tragikoominen kirjalijanote on ehkä parhaimmillaan silloin, kun hän kuvaa useissa teoksissaan teräväkielisten, ilkeiden ja jääräpäisten vanhusten tyranniaa, ja siitä hänellä olikin kokemusta elettyään vuosikausia isovanhempiensa kanssa ja jouduttuaan siirtämään omaa avioliittoaankin pitkälle eteenpäin, jotta voisi huolehtia loppuun asti isoäidistään. Rouva Frederickissä, Valancyn äidissä, ei ole hiukkaakaan Vihervaaran Annan kasvatusäiti Marillan karun kuoren alle piiloutuvaa rakkautta, tai edes Emilian kovan ja ylpeän Elisabet-tädin oikeudentajua. Hän on pilkallinen ja ylenkatsova rumaa ankanpoikastaan kohtaan, ja samoin ovat loistavasti kuvatut tärkeilevät sukulaissedät ja -tädit, etunenässä pila-arvoituksia lateleva Benjamin-setä. Kun Valancy sitten muuttaa elämänsä, pääsee Montgomeryn huumori parhaimmilleen. Valancy osoittautuukin varsin nokkelaksi naiseksi, hän osaa vastailla nasevasti, eikä enää alistu olemaan ”Doss”, sukulaisten väheksymä arkipäiväinen vanhapiika. Huumorin lisäksi keskeistä kirjassa ovat lumoavat luontokuvaukset, jotka saattavat tuntua joistakin lukijoista ehkä pitkästyttäviltä, mutta ovat minusta Montgomeryn ajatuksia omimillaan.
Romaanin romanttinen juoni on sitten oma lukunsa, mutta en halua paljastaa sitä siinä toivossa, että joku onnellinen saa vielä lukea Sinisen linnan ensimmäistä kertaa…
A. J. Salosen suomennos on varsin taitava, jopa niin sanottuihin sananmuunnoksiin perustuvat Benjamin-sedän arvoitukset on onnistuttu kääntämään ihan kohtalaisesti. Suomalaisen laitoksen kaunis kansikuva pärjää sinänsä ihan hyvin näkemilleni erikielisten kirjojen kansille, vaikkakin Valancyn krinoliiniasu viittaa ihan väärään aikakauteen, mutta mitäs pienistä.
Sininen linna on hurmaava lukuelämys jo nuorillekin lukijoille, ja aikuiselle, joka osaa arvostaa sen huumoria ja yhteiskuntanäkemystä, oikein sopivaa ja viihdyttävää kesälukemista.