Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aloitan tämän kirjan esittelyn itsekkäästi omasta tilanteestani: jos makaa ikävässä kuumetaudissa sairaalassa toista viikkoa, olisi varmaankin hyvä valita lukemisekseen jotain kepeähköä, cozy crimea, pakinoita, tasaisia elämäkertoja. Mutta minä tein toisin, ja vaikka Anne Rossi-Horton kokoama teos itsemurhaan päätyneen pikkusiskonsa päiväkirjoista ei ollut todellakaan kepeää luettavaa, luulen silti päässeeni lähelle sen ydintä.
Silmät tottuvat pimeään on nimittäin tavattoman raskas kirja, valitettavasti sitä ei voi luonnehtia toisin, mutta aihe on niin synkkä, että sen käsittely jollain muulla tavalla tuntuisi toksiselta positiivisuudelta. Nuori Minna on vuosia ollut masentunut, ahdistunut ja syömishäiriöinen, mitkä kaikki asiat johtavat hänet itsemurhaan tapaninpäivänä 2012. Kuitenkin hän on jo 12 vuotta aiemmin tilittänyt päiväkirjalleen:
Horjun räntäisessä viimassa eteenpäin ja näen itseni pelkkänä kohtalottomana irvikuvana, ja se kammottavin on nurkan takana, käden ulottuvilla, läähättää kintereillä. Tärisen hiljaa. Minun kuuluisi olla jo yksi itsemurhaajista tai hullujenhuoneen asukeista. Ehkä pian olenkin. Tulisi yksi tappava isku eikä tätä loputonta kidutusta.
Itse asiassa tuska oli alkanut jo aivan nuoruudessa, 1990-luvun alussa, kun vanhemmat elivät rikkinäistä elämää, riitelivät toistensa ja omien vanhempiensa kanssa ja kittasivat Koskenkorvaa. Heidän liittonsa päätyikin eroon, mutta ylisukupolviset vaikutukset Minnaan ja Anneenkin olivat mittaamattomat. Jo lukion viimeisellä luokalla Minna on omasta näkökulmastaan valmis itsemurhaan: ”Itsensä tappaminen ei ole alistumista, se on voitto”, hän kirjoittaa.
Minnan päiväkirjat ovat vimmaista itkuhuutoa, olkoonkin että hänen elämäänsä mahtuu ihastumisia ja rakastumisiakin. Tuntuu vain siltä, että masennus, itsetuhoisuus ja itseinho ovat kaikkea hyvää voimakkaampia.
Eräs asia, josta Minna suomii itseään säälimättä, on opiskelupaikan puute, vaikkakin hän pääsee sitten myöhemmin yliopistoon ja kirjoittaa sukupuolentutkimusta käsittelevän korkeatasoisen gradun. Hän ei todellakaan ole tyhmä, vaikka onkin köyhä ja masentunut. Köyhyys on toinen asia, joka saa hänet raivon valtaan: tilapäistöillä ei hankita matkoja, designhuonekaluja, hienoja vaatteita. Kateus hyväosaisempia kohtaan syö kyyn lailla hänen sisintään.
Kirjan luettuaan tulee väkisinkin mieleen, että olisiko Minnan itsemurha ollut estettävissä. Siihen en todellakaan osaa antaa vastausta. Ainahan on lääkkeitä, terapeutteja, kaikenlaista hoitoa. Mutta entä sitten ylisukupolvinen viha, itseinho, lapsesta asti mieleen pesiytynyt kuoleman kaipuu? Toivoisin tietäväni tähän vastauksen, mutta olkoon se mikä hyvänsä, Minnan kohdalla on liian myöhäistä.
