Petri Tamminen kirjoittaa opiskelemaan lähteneelle pojalleen sähköpostia: ”Mitä sinulle Antti nyt kuuluu?” Kysymyksestä saa alkunsa isän ja pojan sähköpostikirjeenvaihto ja sen pohjalta syntynyt kirja, Silloin tällöin onnellinen. Kirjassa kohtaavat paitsi isä ja poika myös kaksi kirjailijaa, jo pitkän uran tehnyt isä ja esikoiskirjaansa työstävä poika.
Alussa viesteissä on tunnustelun makua erityisesti isän puolelta. Yhteisessä historiassa on painolastinsa, jota Antin avoimuuden ja rehellisten pohdintojen kautta päästään kuitenkin työstämään. Anttia kalvaa epävarmuus kirjoittamisensa ja koko elämän suhteen; häpeän, itsesyytösten ja pelkojen lista tuntuu loputtomalta. Jopa niin, että on helpompi miettiä ei-pelottavien asioiden listaamista – ja niitä löytyy peräti yhdeksän kappaletta. Ja mitä vastaa isä Petri? Hän karsii pojan turvallisten listan kolmeen. Tekstissä on nerokasta itseironiaa, kapeiden huulien välistä karkaavaa hymähtelyä, mutta mikään ei himmennä miesten häpeä- ja pelkokuorman määrää.
Antin työn alla oleva esikoiskirja kertoo hänen kokemastaan koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Kun Petri saa tekstiä luettavakseen, se sekä ilahduttaa häntä kirjailijana ja kirjoittamisen opettajana että syyllistää ja painaa isänä. Miksei hän huomannut, miksi ei pystynyt auttamaan? Syyllisyys huipentuu lamaannukseen, kun lääkkeiden yliannostus ja alkoholi on viedä pojan hengen.
Antti Röngän ja Petri Tammisen vuoropuhelu vavahduttaa ja havahduttaa: se kirjoittamisen palo ja tuska, se isän ja pojan suhteen haavoittuvuus ja kompleksisuus! On nautinto lukea heidän yksityiskohtia havainnoivaa tekstiään, kirjallisuudesta lainattujen sitaattien tarkastelua suurennuslasilla. Ja toisaalta sitä raakaa itsensä analysointia, jonka toinen osaa ottaa vastaan. Ei sittenkään vain pelkoa vaan myös rohkeutta. Ei niin suurta häpeää, etteikö silloin tällöin onnellinen.
Tässä kirja, joka kestää useammankin lukukerran. Isille, pojille, kirjoittamisensa kanssa kipuileville.