Robert Galbraith eli J. K. Rowling esitteli yksityisetsivä Cormoran Striken ja tämän assistentin Robin Ellacottin Käen kutsu -romaanissa. Silkkiäistoukka jatkaa siitä, mihin edellinen kirja jätti, eli Käen kutsu kannattaa lukea ennen tätä, oikeasta järjestyksestä on iloa, sillä merkittävä osa kirjan mielenkiinnosta on siinä, miten Rowling kehittelee henkilöitään.
Strike on edellisen osan rikosjutun ratkaistuaan suosittu ja uusia töitä riittää. Sekaan mahtuu vähän erikoisempikin tapaus, joka vaikuttaa yksinkertaiselta. Kirjailija Owen Quine on kadonnut. Vaimo arvelee miehen löytyvän melko vaivattomasti joltain klubilta. Vaan ei – maa on niellyt Quinen, kunnes tämä löytyy raa’asti murhattuna.
Ennen kuolemaansa Quine on ehtinyt saada valmiiksi romaanin käsikirjoituksen. Suorastaan törkeä paljastusromaani esittelee Quinen tuttuja ja Lontoon kirjallisuuspiirien merkkihenkilöitä todella häijyssä valossa ja jos kirja julkaistaisiin, seuraisi skandaaleja ja oikeusjuttuja. Käsikirjoitus on tietysti vuotanut, vahingossa tai tahallaan, ja on mitä kuumin puheenaihe.
Strike tekee tutkimustyötä ja tasapainottelee poliisien kanssa. Poliisit ovat edellisen kirjan nolauksen jälkeen hieman kireitä Strikeä kohtaan, mutta työkeikka on työkeikka ja homma on hoidettava, etenkin kun poliisi tuntuu murhatutkimuksissa tyytyvän perin helppoon ratkaisuun, joka Striken mielestä on tietysti väärin.
Striken ja assistentti Robinin välinen dynamiikka on jälleen kerran hienoa luettavaa. Kolmiodraamassa on mukana myös Robinin sulhanen Matthew, joka ei arvosta Robinin työpaikkaa höyrähtäneen yksityisetsivän assistenttina. Robin haluaisi toisaalta olla enemmän kuin sihteeri, Strike taas tuntuu vähättelevän Robinia… henkilöt ovat todellisia, moniulotteisia ja mielenkiintoisia. Tätä kirjaa on ilo lukea sekä juonen että henkilöiden kehittelyn kannalta.
Rowling on näin kahden kirjan perusteella aivan erinomainen dekkaristi. Pahan polku on pakollista luettavaa, enkä pahastuisi, jos näitä kirjoja saataisiin enemmänkin.