Olen aina tuntenut suurta viehtymystä vanhojen ihmisten elämäntarinoita kohtaan. Aina se vain nimittäin onnistuu yllättämään, miten täydellisesti maailma kerkeää mullistua yhden ihmiselämän aikana. Kokonaisen maan historian tarkasteleminen tällaisen mikrohistorian kautta on myös kiehtovaa, koska se antaa kosketuspintaa tapahtumiin, jotka muuten saattavat tuntua kaukaisilta.
Silakkaa ja muita jumalan ihmeitä onkin kuin minua varten kirjoitettu kirja, sillä siinä kaksikymmentä vanhempaa ihmistä (nyt jo suurin osa kuolleita) pääsee ääneen kertomaan Latvian mullistuksista oman elämänsä kautta. Kertojat ovat sekalaista joukkoa, mukana on hyvin vaatimattomista maalaisoloista ponnistaneita ihmisiä, mutta myös ihmisiä yhteiskunnan huipulta.
Suurin osa muisteloista painottuu luonnollisesti saksan ja ja neuvostomiehityksen vuosiin, erityisesti toisen maailmansodan aikaan. Tarinat kyydityksistä Siperiaan, vankileireistä ja pakolaisuudesta tulevat lukijalle nopeasti tutuksi kuten myös selviytyminen välillä kafkamaisiin sfääreihin yltyvässä neuvostojärjestelmässä.
Koska kirjaa ei ole alunperin kirjoitettu ulkomaisia lukijoita silmällä pitäen, puhuvat ihmiset välillä asioista, jotka ovat latvialaisille varmasti täysin itsestäänselviä, mutta jotka eivät sano Latviaa tuntemattomalle paljoakaan. Kirjassa on onneksi runsaasti alaviitteitä, jotka helpottavat paljolti ongelmaa, mutta välillä joitakin kommentteja jäi silti ihmettelemään. Todennäköisesti suurin osa lukijoista on kuitenkin ihmisiä, jotka lähtökohtaisesti tuntevat maan historian ainakin pintapuolisesti, joten tämä ei ole niinkään kritiikkiä kuin tunnustus omasta tietämättömyydestäni.
Silakkaa ja muita jumalan ihmeitä on tietysti mainio valinta erityisesti kaikille Latvian historiasta kiinnostuneille, mutta myös historian ystäville laajemminkin, suosittelen!