Humalaisilla aikuisilla oli kumikädet ja kumijalat. Humalaisten aikuisten huokoset haisivat voileipäkakulta. Humalaiset aikuiset eivät koskaan katsoneet lasta silmiin.
Susanna Alakosken esikoisteos Sikalat kuvaa lähiöiden elämää Ruotsissa 1960–1970-luvuilla. Julkaisuvuonnaan Sikalat oli vuoden tapaus ja herätti laajaa keskustelua niin maahanmuutosta ja lähiöistä kuin alkoholismistakin. Sosionomin koulutuksen saanut Alakoski tiesi, mistä kirjoitti kuvatessaan köyhien elämää kaupungin vuokrataloissa. Rankkoja aiheita käsittelevä teokselle myönnettiin vuonna 2006 August-palkinto.
Sikalat kertoo suomalaisperheen elämästä Ruotsissa. Tarinan alussa perhe muuttaa kaupungin vuokrataloon, jossa on sellainenkin hienous kuin sisävessa. Isä käy töissä ja äiti kodinhoidon ohessa pimeissä tiskaushommissa. Elämä on köyhää, mutta uusi asuinympäristö tuo iloa perhe-elämään.
Menneisyydestä on kuitenkin kannettu painolasteja eikä vieraaseen yhteiskuntaan sopeutuminen suju aivan kivutta. Aluksi arkea piristetään pienillä juhlilla, mutta pian juhlat karkaavat käsistä. Perheen kolme lasta seuraavat sivusta vanhempiensa lipumista alkoholismiin sekä sen oheistuotteita, kuten perheväkivaltaa.
Koskettavinta teoksessa on sen kuvaustapa. Tarina etenee perheen keskimmäisen lapsen, Leenan, näkökulmasta ja on hänen kasvutarinansa lapsuudesta murrosikään. Lapsen selviytymiskeinot ovat moninaiset. Leenasta kasvaa huolehtija, jolla on huono omatunto, jos hän ei ole kotona puolustamassa äitiä isän raivolta. Psykofyysisistäkin oireistä kärsivällä tytöllä on onneksi lähipiirissään hyviä ystäviä, harrastuksia ja muutama turvallinen aikuinen, kuten koulussa opettaja. Leena analysoi läheltä alkoholismin erilaisia puolia eikä ymmärrä, miksi vanhemmat tuhoavat oman elämänsä ja miksi kukaan ulkopuolinen ei tee mitään.
Raskaasta aiheestaan huolimatta kirja ei ole synkkä. Teksti on mukaansatempaavaa ja ironisuudessaan jopa humoristista Huumorin sävy on tosin musta. Leena suomii mielessään typeriä aikuisia, mutta yllättyy huomatessaan, ettei kaikkilla olekaan sellaista kuin heillä. Kun äiti alkaa taas siivoata ja isä ottaa antabusta, on perhe-elämäkin hetken mukavaa. Lapset ovat sitkeitä, ja toisaalta vanhemmat ovat kuitenkin lapsen ainoat omat vanhemmat ja heitä rakastaa sellaisina kuin he ovat, vaikkakin parempaa toivoen.
Pernilla Augustin kirjan pohjalta ohjaama elokuva Sovinto (2011) on palkittu muun muassa Hampurin filmijuhlilla ja se on valittu Ruotsin Oscar-ehdokkaaksi. Perheen äitiä Airia näytellyt Outi Mäenpää sai alkuvuonna Ruotsissa parhaan naissivuosan ja ohjaaja August parhaan ohjaajan Guldbaggen-palkinnon. Odotan itse kovasti myös elokuvaversion näkemistä, mutta siihen mennee vielä tovi, koska DVD on tällä hetkellä loppuunmyyty.