Romanttinen fantasia on nykyään suosittu kirjallisuusgenre, mutta itselleni ”romantasy” tai ”romantasia” on jäänyt tähän asti vieraaksi. Rebecca Yarrosin Siivenisku tuntui luontevalta aloituspisteeltä, sillä kirja on valtavan suosittu; Amazonissa kirjalla on tällä hetkellä yli 250 000 arvostelua!
Kirjan alkuasetelma ainakin on kiinnostava ja myös aikamoisen tyly. Violet Sorrengail on ikänsä valmistautunut kirjurin oppiin, mutta yllättäen Basgiathin sotakorkeakoulun komentaja ja Violetin äiti määrääkin hänet oppiin lohikäärmelentäjäksi. Tässä on vain sellainen pieni ongelma, että suurin osa kokelaista kuolee jo koulutuksen aikana, joko toisten oppilaiden tappamana tai itse lohikäärmeiden surmaamana. Lohikäärmeet eivät hyväksy taisteluparikseen heikkoja ihmisiä, joten fyysisesti hauras Violet vaikuttaa heti alkujaan heikoimmalta lenkiltä, ja vihatun äitinsä vuoksi myöskin kohteelta muille oppilaille. Erityisen uhan muodostaa Xander Riorson, ylemmällä luokka-asteella oleva siivenkomentaja, sillä Violetin äiti on mestauttanut tämän perheen.
Kovapintainen ja jopa psykopaattinen koulu on kuitenkin vain osa Violetin ongelmia. Tilanne valtakunnan rajalla muuttuu vähitellen kriittiseksi, vaikka tietoa yritetäänkin oppilailta pimittää. Näyttää yhä enemmän siltä, että vaikka koulutuksesta selviäisikin hengissä, niin ei välttämättä siitä, mihin koulutus valmentaa.
On helppo huomata, miksi Siivenisku on herättänyt niin paljon huomiota. Tarina on mukaansatempaava ja suoraviivainen. Violet ja lukija hänen kanssaan kirjaimellisesti heitetään toiminnan keskelle, eikä vauhti siitä erityisemmin hiljene. Erityisesti Navarren kuningaskunnan poliittinen tilanne sekä lohikäärmeiden ja niiden ratsastajien suhde on kiinnostavasti kirjoitettu, ja näissä kohdissa kirjan maailmanrakennus on vahvimmillaan.
Toisaalla Yarrosin kertojan kyvyt kuitenkin jättävät hieman toivomisen varaa. Siiveniskussa on kulunut perusasetelma, joka toistuu erityisesti YA- kirjallisuudessa, eli päähenkilö pallottelee kahden miehen välillä, joista toinen on se ”paha poika” ja toinen kiltti naapurinpoika. Loppua kohden asetelmaan tosin tulee twisti, mutta sekin on hyvin ennalta-arvattava. Oikeasti toivoisin, ettei tätä kulunutta lähtöasetelmaa enää käytettäisi. Violetin kiimaiset ajatukset Xanderista ovat heti ensisilmäyksestä lähtien niin selvät, että ei tarvitse paljoa arvuutella, mihin suuntaan juoni on menossa. Joillekin tarinan suorasukainen seksuaalisuus epäilemättä vetoaa, mutta itse olisin kaivannut kerrontaan hieman hienovaraisuutta.
Tarinan itsetarkoituksellinen kovuus myös herättää kysymyksiä. Oppilaita tapetaan koulussa kuin kärpäsiä, mihin suhtaudutaan kirjan maailmassa enimmäkseen välinpitämättömästi. Tämä ei ole itsessään ongelmallista, mutta se herättää kysymyksen miksi näin on. Selittääkö Navarren uskonto asiaa, tai kuningaskunnan muut kulttuuriset piirteet? Asiaa ei sen kummemmin valoteta, sillä tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa maailman kulttuuriset piirteet jäävät enimmäkseen pimentoon. Päähenkilöt myös jatkuvasti hokevat vittua ja näyttävät keskaria. Tämä pistää silmään nykykulttuurin ilmiönä, joka istuu huonosti pseudohistorialliseen maailmaan, jossa melkein kaikki hahmot ovat aatelisperheiden vesoja.
Siivenisku ei siten ainakaan itselleni ole mikään täysosuma, vaikka ymmärränkin mistä kirjan suosio kumpuaa. Tässä epäilemättä näkyy se, että kirjan kohdeyleisö on loppujen lopuksi itseäni nuorempi, vaikka varsinaisesta nuortenkirjallisuudesta ei puhutakaan. Loppua kohden kirjan juonen käänteet joka tapauksessa muuttuvat kuitenkin sen verran koukuttavaksi, että seuraava osa tulee varmaankin luettua. Tarinassa itsessään on kyllä paljon potentiaalia, jota kuitenkin syö hieman liiankin yksioikoinen toteutus.