Tämä kuuluu ryhmään hiljaiset kuvakirjat. Tapahtumat etenevät rauhallisesti, tekstin takana on kerroksia ja lukijan täytyy itse tulkita, mikä lähtötilanne oikein on. Runoilijana tunnetun Sanna Karlströmin ensimmäinen lastenkirja käsittelee surua. Se tekee sen hienovaraisesti eikä sano mitään kovin suoraan. Marika Maijalan kuvittama Siilin laulu on kaunis kirja.
Arvi on kesyttänyt takapihalla elelevän siilin. Kesken leikin äiti huutaa, että on aika lähteä. Äiti ja Arvi menevät käymään isoäidin asunnossa, mutta isoäiti ei ole kotona. Kaikki näyttää siltä kuin aina ennenkin ja kuin isoäiti voisi tulla takaisin minä hetkenä tahansa. Arvi ei tiedä, missä isoäiti on, mutta äiti on surullinen ja kertoo, että ”hautajaisissa maan alle pannaan arkullinen surua”. Kotona Arvi huomaa, ettei siili voi hyvin. Arvi alkaa hoitaa pientä otusta ja piristää sitä kertomalla hauskoja juttuja isoäidistä ja siitä, mitä he tekivät yhdessä. Siili toipuu, ja Arvi ymmärtää, että iloiset muistot voi säilöä kuin kivet kivikokoelmaan.
Karlströmin teksti on kaunista ja soljuvaa ja lauseet sopivan lyhyitä. Tarina on lempeä ja herkkä. Alussa aikuinen lukijakaan ei heti ymmärrä, missä isoäiti mahtaa olla, kun hän ei ole kotona. S & S:ltä on tänä vuonna ilmestynyt toinenkin isovanhemman kuolemaa käsittelevää kuvakirja. Anna Härmälän Suruposki käsitteli isomummon kuolemaa konkreettisemmin kuin Siilin laulu isoäidin, mutta molemmissa teoksissa suruun löytyy apua ja helpotusta.
Marika Maijalan vesivärikuvitus on virkistävä tuulahdus maailmaan, jossa koneet tekevät pikkutarkkaa piirrosjälkeä. Erilaiset värikkäät pinnat vuorottelevat herkkien viivojen kanssa, ja joskus kestää tovi hahmottaa, mitä kuvassa on ja miten. Kirjassa ja erityisesti tekstissä on samanoloinen tunnelma kuin Maijalan toisessa kuvitustyössä, parin vuoden takaisessa Essi Kummun kirjoittamassa kuvakirjassa Puhelias Elias. Siinä kuvitustekniikkana olivat puuvärit. Nykymaailman menon ja meiningin rinnalle tarvitaan tällaisia rauhallisia ja hiljaisia kirjoja.