Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomalainen sotapropaganda puhkesi kukkaan jatkosodassa. Välirauhan aikana perustettu Suomen armeijan tiedotusyksikkö otti mallia natsi-Saksan tehokkaasta propagandakoneistosta, ja propaganda olikin tarpeen jatkosodan markkinoimiseksi suomalaisille.
Rintamakirjeenvaihtajia, TK-kirjoittajia, työskenteli rintamalla kaikkiaan noin 210, ja he lähettivät tekstinsä tarkistettaviksi Mikkeliin tiedotusyksikön päämajaan. TK-kirjoituksia kertyi yli 8 000, joista noin 1 070 sensuroitiin. Sensurointia tehtiin useasta syystä: luonnollisestikaan viholliselle ei haluttu antaa liikaa tietoa Suomen toimista rintamalla, ja kun jatkosota eteni kohti vääjäämätöntä lopputulostaan, vihollisen pilkkaamista pyrittiin välttämään. Sensuroinnilla haluttiin pitää myös kotijoukkojen henki korkealla, joten heille raportoitiin sotamenestyksestä ja reippaista sotilaista. Sotamenetyksistä ja asemasotavaiheen viihdykkeistä, kuten esimerkiksi metsästyksestä ja kasvimaista, vaiettiin. Lisäksi poliittisesti ja etnisesti värittyneet tekstit kohtasivat loppunsa sensuurin käsissä.
Sensuroidut sotakirjoitukset -kirjaan on koottu autenttisia, kokonaan tai osittain sensuroituja TK-kirjoituksia. Rintamakirjeenvaihtajat ovat olleet päteviä kirjoittajia, usein siviiliammatiltaan toimittajia. Nuoren Veikko Ennalankin tekstejä kirjaan on löytynyt.
Yksi kirjan epämiellyttävimmistä TK-kirjoituksista on kirjailija Oiva Paloheimon kuvaus suomalaisista keskitysleireistä. Se jätettiin julkaisematta, vaikka Paloheimo tekstissä ihasteleekin vankileiritunnelman puuttumista ja ”leikkivien lasten terveyttä ja iloa”. Vankileiri oli Paloheimon mielestä ”omalla tavallaan onnellinen maailma”.
Sodassa sen molemmat osapuolet tekivät raakuuksia. Kirjaan on liitetty kuvia neuvostopartisaanien tekemistä iskuista, ja rintamakirjeenvaihtaja Kullervo Kulmala puolestaan kirjoitti suomalaisten suorittamista teloituksista, aihe, joka johti väistämättä sensuurin kouriin. Julkaisematta ovat jääneet myös kirjoitukset tehokkaasta lähitaisteluaseesta, liekinheittimestä, ja munkkien elämästä sodan aikana.
Tahaton huumorikin kukkii. Pekka Tiilikainen ylistää kenraali Paavo Talvelaa, ”lujahermoista ja rohkeaa soturia”, joka kiipesi puuhun ”nuorekkaalla ketteryydellä”. Olavi Liekoski puolestaan kirjoittaa eräästä venäläisestä, joka ”himoitsi suomalaista kenraalia”.
TK-kuvaukset kertovat paitsi sodasta myös aikakaudesta. Sensuroiduissa kirjoituksissa pilkataan venäläisiä, ihaillaan korsujen mukavuutta ja haaveillaan Suur-Suomesta. Sensuroidut sotakirjoitukset on sotahistoriasta kiinnostuneille arvokas kirja. Se ei riko sodan suurimpia myyttejä, mutta murentaa niitä pienemmiksi.