Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Japanilainen Hiroki Kawakami (川上 弘美, s. 1958) on palkittu kirjailija. Plakkarista löytyy Japanin kenties arvostetuin kirjallisuuspalkinto, Akutagawa, ja tämä romaani voitti Jun’ichirō Tanizakin mukaan nimetyn palkinnon, joka myönnetään vuoden ansioituneimmalle ammattilaiskirjailijan kirjoittamalle romaanille (Haruki Murakami voitti palkinnon Maailmanloppu ja ihmemaa -romaanillaan vuonna 1985).
Sensein salkku kertoo neljääkymppiä lähestyvästä naisesta, Tsukiko Ōmachista, joka kohtaa baarissa tutun näköisen miehen. Ensikohtaamisella molemmat tilaavat sattumoisin samat ruoat: tonnikalaa ja nattō-papuja, soijalla höystettyä lootusjuurta ja marinoitua sipulia. Mies näyttää tutulta ja itse asiassa tuntee Tsukikon: hän on Harutsuna Matsumoto, Tsukikon vanha äidinkielen opettaja lukiosta. Niinpä Tsukiko nimittää miestä vain Senseiksi, opettajaksi.
Lähes seitsemänkymppinen Sensei ja Tsukiko alkavat tapailla toisiaan baarissa. Molemmat viihtyvät aika lailla omissa oloissaan, kumpikin pitää samanlaisista baariruoista, sake maistuu molemmille. Tapaamisia ei sovita, he vain osuvat samaan baariin. Joskus he tapaavat joka ilta, joskus väliin jää viikkoja. He käyvät markkinoilla ja päätyvät jopa baarin isännän matkaan sieniretkelle.
Eläkeläismiehen ja yksinäisen keski-ikäisen naisen suhde on omintakeinen. Heidän välillään on selvästi joku yhteys, mutta ei kuitenkaan erityisempää läheisyyttä. Kumpikin pitää etäisyytensä. Ulkopuolisena suhteen suuri ikäero ja se, miten Tsukiko nimittää Senseitä sitkeästi opettajaksi, vaikka lukiovuosista on jo kaksikymmentä vuotta aikaa, vaikuttavat vähän omituisilta. Ei tämä muutenkaan mikään aivan perusromanssi ole. Suomalainen lukija saa kummastella parin pidättyneisyyttä ja keskustelun väkinäisyyttä. Toisaalta pienistä yksityiskohdista rakentuu selkeää kiintymystä ja keskinäistä välittämistä, jossa on oma kauneutensa.
Senseillä on omat kummallisuutensa. Hän esimerkiksi säilyttää kaikenlaista tavaraa, kuten vanhoja paristoja. Ensimmäisen radionauhurin kahdeksasta paristosta hän on säästänyt yhden, silmät kiinni valitun. Yleismittarilla voi sitten testailla silloin tällöin, onko vanhoissa paristoissa vielä virtaa. Tsukikolla ei ole paljon sanottavaa Sensein paristoharrastuksesta:
En tiennyt mitä vastata, joten ynähdin vain myöntävästi ties kuinka monennen kerran tänä yönä samalla kun hivelin sormellani yhtä paristoa useiden kymmenien erikokoisten joukossa. Se oli kosteuden ruostuttama. Kyljessä luki ”Casion taskulaskin”.
Kirja rakentuu irtonaisista luvuista, joiden myötä tarina etenee epätasaisin nykäyksin. Opin kirjan suomentanutta Raisa Porrasmaata haastateltuani, että Sensein salkku on alkuaan julkaistu jatkokertomuksena. Siksi kirjassa on niin paljon syömisen kuvausta: kirjailija halusi lehden lukijoille jotain mukavaa, leppoisaa luettavaa. Luvut ovatkin melko irrallisia toisistaan; sieniretki on jaettu kahteen lukuun vähän turhaankin. Luvun mittainen unikohtaus jätti minut raapimaan päätäni – mistäköhän tässä oli kyse.
Kokonaisuutena Sensein salkku on vähäeleisen tyylikäs kirja. Se kuvaa kahden aika yksinäisen ihmisen lähentymistä ja pidättyväisen, vähäeleisen suhteen rakentumista pieni askel kerrallaan, pitkällisten takapakkien ja harha-askelten kautta. Siinä sivussa lukija saa nautiskella japanilaisen kulttuurin kuvauksesta; kyllähän se niin on, että näitä japanilaisia romaaneja ainakin itse luen osin juuri niiden eksoottisuuden vuoksi. Ei tämäkään romanssi aivan tavanomaisin ole.
