Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jussi Adler-Olsen on taitava kuvaamaan yhtä ja toista, mutta mielestäni hänen erikoisalaansa ovat harvinaiset epämiellyttävät pahikset; muistelen tässä esimerkiksi vuonna 2013 suomeksi ilmestynyttä romaania Metsästäjät, jossa ylimieliset yläluokan jäsenet syyllistyivät kaameisiin tekoihin.
Käsillä olevassa uudessa kirjassa kysymys on myös hyvin ylimielisistä henkilöistä, mutta yläluokan jäseniä he eivät totisesti ole: Michelle, Denise ja Jazmine ovat sosiaaliavun varassa eläviä joutilaita nuoria naisia, joilla ei ole aikomustakaan työntekoon vaan lähinnä etuuksien väärinkäyttöön. Miksipä ryhtyä ikäviin töihin, jos kerran rahaa saa vastikkeettomastikin? Omaan ulkonäköön ja vaihtuviin miesystäviin on paljon mukavampi keskittyä. Vähitellen sitten suurempien rahojen kaipaus ajaa naiset epätoivoisiin, vaikkakin laskelmoituihin tekoihin. – Taidanpas kuulostaa tosi moralistilta, mutta juuri sellaisen tunteen Adler-Olsen luultavasti haluaakin lukijassaan herättää. Lisäksi tarinan keskiössä on naisten leipiintynyt sosiaalityöntekijä Anne-Line eli kotoisasti Anneli, jonka suhtautumista asiakkaisiinsa kuvaa hyvin tämä sitaatti:
”Miksi ei voitu sanoa suoraan, mitä ne tytöt oikeasti olivat? Että he olivat iilimatoja, hyväksikäyttäjiä ja pahimman luokan verenimijöitä? Loiseläjiä, jotka kannattaisi nitistää kuoliaaksi ja unohtaa saman tien?”
Kirjan alussa tapahtuu lisäksi vanhuksen murha: hänet löydetään puistosta, kirjaimellisesti sanoen puskista, kuoliaaksi pahoinpideltynä. Mutta osasto Q:lla on kovasti muitakin murheita, sillä reipas sihteeri Rose, joka tosin on jo aiemmin osoittanut jonkinlaisen dissosiatiivisen häiriön piirteitä, vajoaa täysin psykoosiin. Ei hän tietysti kuitenkaan jää aivan ulkopuolelle tapahtumista. Kirjan lopussa Carlin yksityiselämässä tapahtuu lisäksi jotain aivan mullistavaa, joten kyllä romaanissa toiminnan aineksia löytyy.
Jutun juurta kirja siis sisältää runsaasti, kuten yli 500-sivuiselta järkäleeltä voi odottaakin, mutta hyvin Adler-Olsen pitää langat käsissään, eikä teokselta voi toivoa kuin aivan vähän tiivistystä joissain kohdissa. Mutta entisen kaltaista taattua dekkarikirjallisuutta Selfiet on aivan ehdottomasti.
