Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Piilaakso houkuttelee ihmisiä ympäri maailmaa eräänlaisena amerikkalaisena utopiana, paikkana missä paitsi haaveillaan paremmasta tulevaisuudesta niin myös teknologisten innovaatioiden kautta rakennetaan sitä. Vauraus ja teknoutopia ovat kuitenkin vain toinen puoli kolikosta. Piilaakso on yksi Yhdysvaltojen epätasa-arvoisimmista paikoista elää, 30% alueen asukkaista elää erilaisten tukien varassa, ja tuloerot peruskoulun käyneen ja korkeakoulutetun välillä ovat keskimäärin 93 000 dollaria vuodessa.
Vähemmän tiedetty tosiasia on myös se miten pahasti saastunut tämä alue paikoitellen on. 1960–1980-luvuilla Piilaaksossa vielä rakennettiin sekä piisiruja että muita tietokoneen osia, ja valmistusprosessissa käytetyt myrkkykemikaalit usein dumpattiin suoraan tehtaiden ympäristöön. Lopputuloksena oli keskenmenoja ja vammautuneita lapsia ja yhä edelleen saastuneet alueet muodostavat terveysriskin ja uhan juomavedelle. Santa Claran piirikunta, eli Piilaakson eteläinen osa, onkin Yhdysvaltojen saastunein piirikunta saastuneiden kohteiden lukumäärällä mitattuna.
Millaista tällaisessa yhteisössä on sitten elää? Valokuvaaja Mary Beth Meehan jalkautuu Piilaaksoon ja ottamiensa henkilökuvien ja lyhyiden tarinoiden kautta rakentuu kuva suurten kontrastien yhteisöstä. Kirjan alusta löytyvä Fred Turnerin essee puolestaan valaisee Piilaakson historiaa ja miten tämä teknologiakeskittymä laajemmin heijastelee amerikkalaisen yhteiskunnan ihanteita ja nykytilaa.
Vaikka varallisuuserot ovat Piilaaksossa suuret, köyhien kohtalo ei ehkä kuitenkaan ole valokuvakirjan yllättävintä sisältöä. Kirjan koskettavin tarina kertoo Melissan ja Steven tarinan. Vanhempi pariskunta työskentelee nykyään vapaaehtoisina tukihenkilöinä ihmisille joiden lapsi on tehnyt itsemurhan. Tämä oli myös heidän opiskelijatyttärensä Stevien kohtalo 2006. Itsemurhan taustalla oli Piilaakson kouluille tyypillinen kilpailukulttuuri, jossa paineet onnistua ovat suuret.
Kuten monet kirjan tarinat osoittavat, Piilaakson palkat voivat kuulostaa satumaisen suurilta, mutta elinkustannukset ovat valtaisat nekin. Monet keskituloisetkin elävät käytännössä kädestä suuhun ja sairastuminen tai puolison työttömyys voi nopeasti ajaa jopa kodittomuuteen. Stevien kohtalo liittyy kysymykseen mikä on tavallisen ihmisen osa tällaisessa äärimmäisessä kilpailuyhteiskunnassa. Mitä jos ei ole niin älykäs tai lahjakas, että oikeasti voisi kammeta itsensä turvattuun asemaan?
Meehan toteaakin, että tapasipa hän köyhiä tai rikkaita, heitä tuntuu yhdistävän stressin ja ahdistuneisuuden tunne, että elämään on kerta kaikkiaan vaikea löytää minkäänlaista tasapainoa tai kokea yhteisöllisyyden tunteita. Ugandalainen Mary joka on asunut Piilaaksossa tyttärensä luona vuoden ajan tekee mielenkiintoisen vertailun, miten monet paikalliset ovat oikeastaan huonommassa asemassa kun ihmiset hänen kotikylässään, jossa ei ole kodittomuutta. Siellä yhteisö sentään pitää huolen omistaan, Mary miettii, amerikkalaista yhteiskuntaa puolestaan leimaa ihmisten yksinäisyys ja etäisyys toisistaan.
Siellä missä on häviöitä on kuitenkin myös voittajia. Kirjaan on otettu mukaan myös inspiroivia tarinoita. Mainittakoon Leslie, joka kasvoi köyhässä perheessä New Mexicossa sijaitsevassa intiaanireservaatissa, mutta joka nykyään työskentelee insinöörinä Nasalle. Leslien on voittaja monessakin mielessä, onhan Piilaakso tunnettu myös siitä, että tilastollisesti vähemmistöillä ei mene siellä hirveän lujaa. Meehan onnistuu valokuvillaan ja yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta hienosti tavoittamaan Piilaakson ristiriitaisen luonteen, mutta yksi kysymys kyllä herää lukiessa. Kertooko kirja loputa niinkään Piilaaksosta, vai sittenkin teknologiautopiasta – tai dystopiasta – joka on esimakua tulevaisuudesta meille kaikille?
