Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjailija Stieg Larsson kuoli äkilliseen sydänkohtaukseen vain 50-vuotiaana vuonna 2004, ja häneltä julkaistiin postuumisti paljon kansainvälistäkin huomiota saanut Millennium-trilogia. Larsson ehti kirjoittaa jo neljättäkin osaa parinsadan sivun verran, ja ilmeisesti hän oli suunnitellut sarjaa peräti kymmenosaiseksi. Kun David Lagercrantz sitten tarttui aiheeseen ja julkaisi trilogialle jatko-osan Se mikä ei tapa, oli kyseessä hyvin odotettu ja keskusteltu teos. Onko Lagercrantz vain ahne haudanryöstäjä? Voisiko hän saada Mikael Blomkvistin ja Lisbeth Salanderin vielä elämään?
Tartuin itsekin tähän kirjaan aikamoisten epäilysten vallassa, sillä olin pitänyt Larssonin kirjoista ja niistä tehdyistä elokuvista varsin paljon. Lukukokemukseni oli aika tavalla kahtalainen, ja epäilykset toisaalta toteutuivat, toisaalta osoittautuivat ennakkoluuloiksi.
Se mikä ei tapa on aikamoinen tiiliskivi, yli viisisataa sivua. Sen keskeisenä henkilönä ovat Blomkvistin ja Salanderin lisäksi professori Frans Balder ja hänen kahdeksanvuotias autistinen poikansa August. Frans on työskennellyt Yhdysvalloissa tekoälyn parissa, mutta palaa sitten Tukholmaan ja haluaa Augustin huoltajuuden. Frans on kuitenkin mies joka tietää liikaa korkeista virastoista ja teollisuuslaitoksista, ja puhumattomasta pikku Augustista tulee hänen murhansa ainoa silminnäkijä. Paikalle osuu myös Mikael Blomkvist, jolle Frans on ehtinyt vinkata huippujutusta, joka koskee Yhdysvaltain tiedustelupalvelua ja johon liittyy myös eräs salaperäinen naispuolinen hakkerinero… Mikael, jonka tähtitoimittajan ura on ollut laskukiidossa, tarttuu tietenkin tapaukseen, ja noin sadan sivun päästä myös Lisbeth Salander astuu esiin.
Minulle jäi kuitenkin sellainen tunne, ettei Lagercrantz ollut saanut ainakaan päähenkilöihinsä Larssonin veroista elävyyttä, vaikka yritys onkin kova ja Lisbethinkin supersankarius saa aivan uusia piirteitä. Myös yhteiskunnan ja sen rakenteiden kritiikki jää kovin vaisuksi. Kirjan henkilögalleria on valtavan suuri, uusia sivuhenkilöitä vyörytetään lukijan eteen tuon tuostakin, ja kun jokaisesta annetaan auliisti taustatietoja, saa lukija todella pinnistellä pitääkseen langat käsissään. Aluksi tapahtumat tuntuvat ehkä juuri tästä syystä käynnistyvän melko verkkaisesti, mutta loppua kohden vauhti sentään tiivistyy.
Toisaalta en kuitenkaan missään vaiheessa ajatellutkaan jättää kirjaa kesken, sillä loppujen lopuksi se on melko jännittävä, ja Lagercrantz onnistuu hyvin välittämään vaikkapa teollisuusvakoilun maailman paranoidista tunnelmaa. Vertailu Larssoniin saattaa olla vähän kohtuutontakin, mutta tässä tapauksessa sitä voi tuskin välttää. Sitä paitsi kirjan lopetettuani huomasin väkisinkin ajattelevani, että mitähän seuraavaksi tapahtuu, miten Lisbethin ja Mikaelin käy? Ihan kymmenosaista sarjaa en tästä sentään toivo, mutta aika suurella varmuudella luen seuraavankin osan, jos sellainen ilmestyy.
