Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anna-sarja jatkuu. Sateenkaarinotko on kronologisesti sen seitsemäs kirja, mutta vasta viides, jos lasketaan Montgomeryn perätysten kirjoittamat teokset: Anna opettajana ja Annan perhehän oli tehty vasta myöhemmin kirjailijan viimeisinä elinvuosina.
Montgomerya ei voi varsinaisesti pitää uskonnollisena kirjailijana, eikä Sateenkaarinotkokaan siihen lajiin kuulu, mutta siinä puhutaan paljon papeista. Kirjan keskeiseksi aikuishenkilöksi nousee paikkakunnalle saatu uusi pastori, John Meredith; tässä romaanissa Anna Blythe vain vilahtaa silloin tällöin. Mutta aivan kirjan alussa, Annan saavuttua Lontoon-matkalta kotiin, Susan Bakerin ja Cornelia-neidin hänelle kertomat juorut koskettavat erityisesti niitä, jotka tuntevat Montgomeryn itsenä elämänvaiheita. Puhutaan rouva Miller -poloisesta, joka on yrittänyt hirttäytyä. Susan kertoo topakkaan tapaansa: ”En totisesti ihmettele, vaikka hän yrittikin, sillä hänen miehensä on aivan kamala.” Ja kun Anna tiedustelee tarkempia yksityiskohtia herra Milleristä, Susan sanoo:
On näköjään vaikea tietää, onko se mies lintu vai kala. Toisinaan hän vikisee jokaiselle, että hänet on muka tuomittu ikuiseen kadotukseen. Ja toisin ajoin hän taas ei piittaa mistään, vaan menee ja juo päänsä täyteen.
Niin, Maud Montgomeryn pappipuoliso Ewan ei mennyt juomaan päätään täyteen, mutta hän totisesti uskoi olevansa tuomittu ikuiseen kadotukseen. Tämä predestinaatio-oppi sairastutti hänen mielensä ja teki myös Maudin elämästä sietämätöntä.
Mutta entä sitten lapset! Sateenkaarinotko kuvaa iloisen elävästi Blythen lääkäriperheen ja leskeksi jääneen pastori Meredithin perheen lapsia, jotka ovat iältään vähän kymmenen molemmin puolin; Annan ja Gilbertin nuorimmat lapset Shirley ja Rilla eivät vielä ole mukana. Tämän joukon erilaiset luonteet on kuvattu uskottavasti ja heistä on tehty uskottavia keskenään erilaisia hahmoja. On esimerkiksi Walter Blythe, komea nuorimies, joka kirjoittaa runoja ja jota koulutoverit pitävät sen vuoksi tyttömäisenä. Kotikunnaan keskenään hyvin erilaiset kaksoset Nan ja Di Blythe. Sitten vaikkapa Faith Meredith, joka jo etunimensäkin mukaan on hajamielisen ja muistamattoman mutta syvällisen ja rakastavan isänsä suurin puolustaja. Ja herkkä pikku Una Meredith, joka on jollain lailla Pikku naisten Bethin vastine ja joka suree äitiään ehkä enemmän kuin kukaan muu sisaruksista. Mukaan täytyy lukea myös orpotyttö Mary Vance, joka tuo oman pippurisen mausteensa lapsilaumaan.
Kirja sisältää vielä lähes pakollisen romanssin, tai oikeastaan kaksikin, mutta Montgomery osaa kuvata nekin raikkaasti, vailla liikaa hunajaisuutta. Loppua kohden lukijat, jotka osaavat sijoittaa Sateenkaarinotkon tapahtumat oikeaan aikakauteen, joutuvat väkisinkin tajuamaan myös synkempiä sävyjä. Walter, joka on lukenut tarinaa Hamelnin pillipiiparista, kertoo mielikuvituksensa vallassa ystävilleen:
Kerran vielä, sanoi Walter katsellen uneksivasti taivaalle, huilunsoittaja tulee tuolta yli kukkuloiden tänne Sateenkaarinotkoon iloisesti ja kauniisti soittaen. Ja minä seuraan häntä, seuraan häntä rannalle, mereen – pois teidän kaikkien luota. En minä oikeastaan halua mennä. Jem tahtoo, se on hänelle seikkailua, mutta minä en tahdo. Minun vain täytyy mennä, soitto kutsuu ja kutsuu minua, kunnes minun täytyy lähteä.
Ja kun aikanaan pääsemme sarjan viimeisen osan, Kotikunnaan Rillan, pariin, saamme tarkemmin tietää, mihin huilunsoittaja Jemiä ja Walteria kutsuu.
