Sateenkaaren alla -kirja sisältää 30 tarinaa. Kirjassa saavat äänen hyvin erilaiset perheet: useimmiten on kysymys kahdesta äidistä, mutta mukana on myös niin sanottuja apilaperheitä, joissa lapsi tai lapset ovat syntyneet kahden eri perheyksikön yhteisiksi lapsiksi. Lisäksi kuullaan etävanhempia, sukusolujen luovuttajia, erilaisia tukiperheitä sekä sateenkaari-isoäitiä ja sateenkaariperheessä kasvanutta nuorta naista.
Jos pitäisi etsiä jotain yhteistä tekijää näille kertomuksille, olisi se varmastikin lapsenkaipuu. Näissä perheissä kun ei tunneta vahinkoraskauksia, vaan lapsen syntymä on vuosiakin kestäneiden haaveiden, toiveiden ja useimmiten hedelmöityshoitojen tai adoptioiden tulos. Kirja kertookin paljon näihin asioihin liittyvistä yleisistä asenteista, byrokratian koukeroista ja lainsäädännön kehityksestä.
Voi sanoa, että sateenkaariperheeseen lapsi on lähes aina kovin toivottu ja haluttu, mutta tietenkään perhe-elämää ei voi näissäkään tapauksissa romantisoida: on väsymystä, synnytyksen jälkeistä masennusta, yövalvomisia, turvaverkon hataruutta. On parisuhteita jotka päättyvät eroon ja kipeitä huoltajuuserimielisyyksiä sen jälkeen. Aivan kuten heterosuhteissa siis – tässä kohtaa ihmiset eivät ole keskenään erilaisia. Siinä onkin mielestäni tämän kirjan tärkein tehtävä: se osoittaa, että vanhemmuuden peruskuviot eivät muutu, vaikka seksuaalinen suuntaus olisikin erilainen.