Olen lukenut pitkälti modernia runoutta, mutta välillä on hyvä tarttua klassikoihinkin. Saima Harmaja (1913–1937) on ehdottomasti klassikko. Luin Sateen jälkeen -kokoelman, joka ilmestyi vuonna 1935 Harmajan toisena kokoelmana. Esikoiskokoelma Huhtikuu sai aikalaisilta hyvät arvostelut, muut vähän heikommat, mutta sittemmin Harmaja on noussut suurempaan arvoon.
Sateen jälkeen on varsin runsas kokoelma, 120 sivua ja 51 runoa. Luettavaa riittää! Kuvastoltaan runot ovat täynnään luontokuvaa ja toisaalta sielun tuskaa. On rakkautta ja viiltävää kärsimystä, on paljon sadetta, perhosia ja kukkasia.
Tämä ei ole totta. Löi siipeni valhe.
Maailmani, tähteni murskasi valhe.
Olen kehässä tappavan noituuden.
Vie rinnasta hengen valtava kauhu.
Mua kietoo myrsky ja liekit ja sauhu
ja ma elän. — En kuolla voi, oi en!
Luin viime vuoden lopulla Levottomia unia eli valikoiman Edith Södergranin runoja. Niin ikään nuorena kuollut Södergran oli Harmajan keskeinen esikuva ja monessa mielessä aika samankaltainen runoilija. Kuitenkin siinä missä Harmaja kirjoittaa mittaa ja riimiä, Södergranin Dikter oli ensimmäinen Suomessa julkaistu vapaamittainen runokokoelma. Niinpä nyt vajaat sata vuotta myöhemmin Södergran tuntuu edelleen raikkaalta, mutta Harmajan runoissa on jotain kovin vanhanaikaista.
Toisaalta ymmärrän kyllä, mitä näissä lukija voi nähdä. Onhan näissä runoissa nuoruuden intoa ja tunteen paloa. Kuvasto on herkkää ja kaunista, paitsi silloin kun tuska oikein leikkaa ja raastaa. Jos kestää vanhahtavan sanaston, runomitan ja riimittelyn, Harmajan runoissa on kyllä oma viehätyksensä. Parhaimmillaan nautin runojen pateettisuudesta, pahimmillaan runojen rytmi tuntuu ontuvalta ja teennäiseltä. Enimmäkseen ollaan jossain siinä välissä ja toisaalta on selvää, että olen selvästi enemmän modernin runon ystävä.
Se täytyy myös sanoa, ettei runoissa moneen otteeseen esiintyvä hajuherne ole nimensä puolesta ihan viekoittelevin kukkanen. On se onneksi reippaasti vaatimatonta nimeään kauniimpi katsella.