Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tässä on taas lastenkirja, joka tunnetaan varmasti paljon paremmin Disney-filmatisointina. Disney on valloittanut tarinan kirjoissakin: alkuperäinen Dodie Smithin romaani on ilmestynyt suomeksi tällä Sata ja yksi dalmatiankoiraa -nimellä vuonna 1966 Aila Nissisen suomennoksena, mutta sen jälkeen kaikki kirjat aiheesta perustuvat Disney-elokuvaan. Nyt Art House ja suomentaja Ilkka Äärelä paikkaavat tilanteen ja tuovat Smithin alkuperäisen tarinan taas saataville. Olisin hankkinut Nissisen suomennoksen vertailua varten, mutta sitäpä ei enää ole Tampereen kirjastoissa edes varastossa.
Dorothy ”Dodie” Smith (1896–1990) oli englantilainen romaani- ja näytelmäkirjailija. Smith oli nimenomaan ensin näyttelijä ja näytelmäkirjailija, joka debytoi 1930-luvulla. 1940-luvulla Smith pakeni sotaa aseistakieltäytyjämiehensä Alec Macbeth Beesleyn (1937–1987) kanssa Yhdysvaltoihin. Koti-ikävä johti Rauniolinna-romaanin kirjoittamiseen vuonna 1948 (uusi suomennos 2002 nimellä Linnanneidon lokikirja). Seuraavan romaaninsa Smith julkaisi vasta vuonna 1956 ja se olikin sitten menestys, Sata ja yksi dalmatiankoiraa. Smith ja Beesley pitivät dalmatiankoiria, joita heillä oli jossain vaiheessa yhdeksän. Ensimmäinen dalmatialaisista oli nimeltään Pongo.
Kirja kertoo kahdesta Lontoossa asuvasta dalmatiankoirasta, Pongosta ja Missis Pongosta (jos ajattelit Pongoa ja Perditaa, olet Disney-elokuvassa), joilla on ihmispariskunta, herra ja rouva Dearly. Herra Dearly on talousvelho, joka on tienannut elantonsa taikomalla Britannian valtionvelan pois, mistä hyvästä hänelle on järjestynyt mukava asunto Regent’s Parkin läheisyydestä ja elinikäinen verovapaus. Dearlyjen ja koirien avioiduttua koirilla on perheonnea: Missis Pongo odottaa pian pentuetta.
Pennut syntyvät ja niitähän tulee peräti viisitoista. Se on hurja määrä pentuja, eikä Missis pysty hoitamaan sellaista määrää. Eläinlääkäri kehottaa Dearlyjä hankkimaan varaemon, jonkun pentunsa menettäneen emon, joka yhä tuottaa maitoa. Rouva Dearly löytääkin onnekkaasti tällaisen hylätyn emon, ruskeapilkkuisen dalmatiankoiran, joka nimetään Perditaksi. Kaikki on siis hienosti pentujen kanssa.
Tai olisi ilman Cruella de Viliä. Kirjan pääpahis on rouva Dearlyn vanha koulutoveri Cruella, joka on naimisisissa turkiskauppiaan kanssa ja odottaa innolla Pongon ja Missis Pongon pentuja – hän mieluusti ottaisi muutaman tai vaikka kaikki turkiksia varten. Ajatus tietysti kauhistuttaa Dearlyjä. Jostain syystä epäilykset eivät kuitenkaan kohdistu Cruellaan siinä kohtaa, kun pennut varastetaan.
Ihmiset ovat tässä tarinassa täysin sivuosassa. Toki herra Dearly laittaa lehtiin ilmoitukset kadonneista pennuista, mutta ongelman ratkaiseminen jää koirien tehtäväksi. Koirien iltahaukkuverkoston kautta tieto kulkee ja Pongo saa selville, mistä pentuja kannattaisi etsiä. Pongo ja Missis lähtevät hurjalle etsintämatkalle halki Englannin pelastamaan pentunsa – ja ehkäpä muutaman muunkin, eihän kirjan nimi turhan päiten ole Sata ja yksi dalmatiankoiraa!
Luvassa on vauhdikas koiraseikkailu. Eipä sinänsä yllätä, miksi Disney tähän tarttui. Dalmatialaiset ovat näyttäviä, helposti tunnistettavia ja kiinnostavan näköisiä koiria ja tarinassa riittää käänteitä ja jännitystä. Koirien viisaus ja ihmisten pölhöily ovat ovat lapsille mieleen ja tarinassa on muutenkin sopivasti aivan hupsuja käänteitä.
1950-luvulla ilmestyneessä kirjassa ikä näkyy muutamassa kohdassa. Sukupuoliroolit ovat kovin 1950-lukuiset. Miehet ovat toimijoita ja sankareita, naiset hoivaajia ja vähän yksinkertaisia perässävedettäviä: Pongo on uljas sankarikoira, Missis taas niin tyhmä ettei erota oikeaa vasemmasta. Pennuista Onnenpekka on johtava sankaripoika, Possuliini taas pikkutyttö, jota pitää vaivalloisesti hinata kärryissä. Myös kevyt annos arkipäivän rasismia saadaan, kun matkan varrelle on pitänyt järjestää esteeksi koiravarkautta suunnitteleva romaniseurue.
Näistä puutteista huolimatta Sata ja yksi dalmatiankoiraa on ikäisekseen aivan kelpo lastenkirja ja kun Disneyn versio on niin suosittu kuin on, pidän tarpeellisena, että Smithin alkuperäinen tarinakin on saatavilla suomennoksena. Olisi ollut hauska vertailla, miten Äärelän ratkaisut eroavat Nissisen lähes 60 vuotta vanhasta suomennoksesta, mutta nyt on tyydyttävä toteamaan, että tämä uusi suomennos on hyvin tehty. Klassikoiden uudelleen suomentaminen on arvokasta työtä, niin tässäkin tapauksessa.
