Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Sata auringonkiertoa on Maritta Lintusen seitsemäs romaani, novellikokoelmia on kuusi ja runokokoelmia kaksi. Kauniilla ja elävällä kielellä kerrottu väkevä tarina sisältää monia teemoja, keskeisimpänä siirtolaisuus, uuteen kulttuuriin sopeutumisen vaikeudet, kielen merkitys.
1960-1970 -lukujen taitteessa lukuisat Itä- ja Pohjois-Suomen pienviljelijäperheet joutuivat muuttamaan Ruotsiin paremman elintason perässä ja jättämään kodit harmaantumaan, pihapiirit rapistumaan ja pellot ruohottumaan.
”Kun pankkitili on tyhjä eikä laiha maatilkku anna leipää, on lähdettävä. Hylättävä se, mikä on ominta. Katkottava juuret… koottava ylle suojaava kuori.”
Kirja kertoo Sotikoffien perheestä, joka lähtee Ylä-Karjalan Loukkuvaaralta vuonna 1975 Göteborgiin tai Jöötteporriin niin kuin kaupunkia ykäkarjalaisittain nimitettiin. Volvon tehtailta isä ja äiti saavat työtä, materiaalinen elämä helpottuu, mutta kaipaus tuttuun ja turvalliseen Loukkuvaaraan ja omaan kieleen pysyy. Sotikoffien Leena oppii kielen ja sopeutuu nopeasti ruotsalaiseen elämään. Toinen lapsista Seppo ei, hän palaa takaisin Loukkuvaaralle.
Tarina etenee monilla aikatasoilla kertoen vuorotellen eri-ikäisten ihmisten ajatuksia ja kokemuksia 1970-luvun puolivälistä 2010-luvulle. Esivanhempien Jegor-ukin ja Taila-mummin kautta mukaan tulee myös sota-aika ja karjalaisten evakkous. Jegorin ja Tailan Aili-tyttären Leena-tyttären tyttäreltä, freelance toimittaja Monikalta tilataan artikkeli Ruotsiin muuttaneista suomalaisista. Kun hän haastattelee juttua varten sukulaisiaan, hänelle selviää:
”Vasta paljon myöhemmin aloin ymmärtää, millaisen maasta toiseen vaeltaneen ihmisketjun osa minäkin olin. Jegor ja Taila joutuivat jättämään kotinsa ja Laatokkansa valtakunnan uuden rajan taakse. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin heidän poikansa perheineen jätti Suomen.”
Monika matkustaa Suomeen ja tutustuu Seppo-enoon. Seppo elää Loukkuvaarassa, on töissä kylän autokorjaamolla. Sepon ajatusten kautta päästään tuiki tärkeään teemaan: kieleen. Lisämausteita teeman tutkimiseen antavat Sepon vaimo, äidinkielenopettaja Kirsti ja biofiktiivinen lisäys kirjailija Matti Pulkkisesta. Pulkkisen Seppo tapaa kunnankirjastossa, kun tämä on etsimässä rauhallista paikkaa esikoisromaaninsa Ja pesäpuu itki (1977) viimeistelyä varten. Seppo tarjoaa kirjailijalle isovanhempiensa mökin. Pulkkinen puhuu samaa yläkarjalaista murretta kuin Seppo, samalla kielellä on helppo jutella elämänfilosofiasta, kirjallisuudesta, lukemisesta. Oma murre on Sepolle sydämen asia, mitä vaimo Kirsti ei ole ymmärtänyt. Pulkkiselta Seppo saa nyt tukea.
Kirsti ei ymmärtänyt, että loukkuvaaralaisten sanasto oli syntynyt suoraan vuorovaikutuksessa ympäröivän luonnon kanssa, sanasto saanut tummuutta ”soiden pimeydessä uinuvista tuhatvuotisista liekopuista”, pehmeyttä lintujen sirityksestä, helteistä hohkaa pihakalliosta.
”Kirsti joutuisi käyttämään kymmenen paperilta rutisevaa lausetta siihen, minkä loukkuvaaralainen ilmaisi yhdellä aikojen vuolemalla murresanalla.”
Kieli yhdistää ja erottaa. Kielellä luokittelemme. On sivistyskieliä ja ei niin sivistyneitä kieliä. Viisauden ja murteella puhumisen ei ehkä ajatella samaan ihmiseen mahtuvan. Seppo toteaa, että murre tekee hänestä muualta tulleiden silmissä ”luonnonlapsenomaisen”, puhetapa herättää sääliä tai huvittuneisuutta. Puhe ja ihmisen sisin eivät kuitenkaan Sepon mielestä ole sama asia, sisältä voi olla hyvin viisas, vaikka puhuukin murteella.
Yhdentekevää ei ole, että Suomen pohjoiset ja itäiset alueet määritellään kehitysalueiksi. Tarkoittaako se, että alueen ihmisten pitäisi kehittyä – millaisiksi, keihin verrattuna? Onko tässä yksi syy, että alueen ihmiset itse aliarvioivat itseään:
”…välttelemme aina viimeiseen asti kertomasta, mistä olemme kotoisin, ja vastailemme kysymyksiin niin kuin suumme olisi puolillaan sammalta – peitellen, pehmennellen ja pälyillen.”
Lisäsikö kehitysalue- ja syrjäseutupuhe muuttovirtaa Ruotsiin, ja näinkö Suomi sysäsi kansalaisiaan siirtolaiseksi? Vuonna 1970 lähes 41 500 ihmistä muutti Ruotsiin, monet juuri Volvon tehtaille.
Lukeminen on Sepon mielestä keino, jonka avulla voidaan ennakkoluuloja hälventää ja avata lukkiutuneita käsityksiä. Lukea kannattaa monenlaista, ja siihen tarvitaan lukutaitoa. Tarvitaan myös kirjastoja. Kirjasto on Sepolle sali, jossa ”vallitsee hämäränkirkas pyhyyden tunne”.
”Jokainen kirja oli ikkuna, jonka kautta sain kurkistaa tuntemattomien ihmisten elämään, heidän tekoihinsa ja tunteisiinsa, jotka jäivät osaksi minua suljettuani kirjan. Maailmani paisui, minuun kerrostui uusia aikakausia ja vyöhykkeitä, ja mitä enemmän luin, sitä suuremmaksi nälkäni kasvoi…”
”Vaikka asun korvessa, on minun mieleni laaja… Tiedän monenmoisista asioista, vaikka en ole niistä kokenut kuin tuhannesosan, jos sitäkään. Lukeminen on avannut ikkunat jokaiseen ilmansuuntaan.”
Äitisuhde on myös yksi tarinan teemoista. Siirtolaisuus tuo siihen oman lisänsä, ei ainakaan helpota. Leena halusi pois syrjäkylästä ja kotoutui Ruotsiin. Ei Leena kuitenkaan säästynyt traumoilta ja syyllisyydentunteilta, joita muutto ja vanhempien vaikeudet siirtolaisuuteen sopeutumisessa hänessä aiheuttivat.
Leena tuo kuolleen äiti-Ailin tuhkat Loukkuvaaralle, ne annetaan tuulen vietäväksi. Seremonian jälkeen hän katselee Sepon kanssa pihapiirin asumuksia ja pysähtyy aitan luo, jonka oli unessaan nähnyt. Kaiverruksesta aitan oven päällä hän näkee 1912. ”Nämä hirret ovat nähneet sata auringonkiertoa”, ja siinä romaanin nimi on Sata auringonkiertoa.
Hieno kirja! Suosittelen, en vain heille, joilla on juuret Ylä-Karjalassa tai jotka sieltä kotoisin, vaan kelle tahansa.