Kun Viivi Rintanen julkaisi omaelämäkerrallisia piirteitä sisältäneen esikoissarjakuva-albuminsa Mielisairaalan kesätyttö vuonna 2015, alkoi hän saada yhteydenottoja eri puolilta maata monilta muilta mielenterveytensä kanssa painivilta. Syntyi sarjakuvablogi Hulluussarjakuvia, jossa Rintanen piirsi saamiaan tarinoita ja tapauskertomuksia sarjakuvamuotoon. Näistä sarjakuvista tusinan verran löysi tiensä nyt Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta -albumiin, jossa niitä säestää kehyskertomuksena Rintasen oma tarina pitkästä ja onnistuneesta terapiajaksosta.
Sanotaan se heti tässä: Sarjakuvaterapiaa on todella hyvä sarjakuvateos. Rintanen on ensiluokkainen piirtäjä, uskalias ja persoonallinen värien käyttäjä, ja tarinankuljettajanakin hän on kehittynyt valtavasti sitten esikoisteoksen. Rintasen oma terapiakertomus kommunikoi muiden kirjoittajien tarinoiden kanssa kauniisti, toisiaan täydentäen.
Erityisen hienoa Sarjakuvaterapiassa on se, että vaikka siinä käsitellään synkkiä teemoja – masennusta, syömishäiriöitä, itsetuhoisuutta, päihderiippuuvuutta ja niin edelleen – joista ei aina ole edes sitä pientä valoa näkyvissä, niin jotenkin Rintasen humaani ymmärrys omasta ja muiden hädästä johtaa aina kirkkautta kohti. Voimaannuttavaa luettavaa Sarjakuvaterapiaa on, jos kohta ei mitään kovinkaan kepeää sellaista.
Tekijöilleen Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta näyttäytyy hyvin tärkeänä teoksena. Se on yksi parhaista sarjakuvista, joita olen tänä vuonna lukenut. Teos, joka jättää jäljen. Suosittelen lämpimästi!