Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ylikomisario Kari ”Kapu” Karhula oli sankaripoliisi: hän ratkaisi uransa aikana monta kiperää ja yleisön huomiota herättänyttä tapausta. Oli monimutkaista murhaa, pedofiilijuttu ja varsinkin laajan huumevyyhdin paljastaminen.
Mutta kun Kapu on ollut jonkin aikaa eläkkeellä, löytää asuntoon poikennut huoltomies hänet kuolleena. Kyseessä näyttää olevan itsemurha, mutta vanhempi konstaapeli Aleksi Miettinen epäilee sitä ja saa luvan käynnistää tutkimukset. Voisiko tapaus olla sittenkin murha?
Aleksi uppoutuu syvälle tutkimuksiinsa, sillä hänellä ei juuri ole muuta: perhe-elämä ja ystävät menivät avioeron myötä, ja yhdeksänvuotias Julia-tytär käy vain joka toinen viikonloppu. Mitä pitemmälle Aleksi jutun kanssa pääsee, sitä himmeämmäksi käy Kapun sankaripoliisin kilpi. Kapu on jättänyt jälkeensä monia rikkinäisiä ihmiskohtaloita, ja Aleksi joutuu kyseenalaistamaan paitsi hänen lopulta myös koko poliisikunnan oikeudenmukaisuuden.
Sankaripoliisin kuolema on alusta asti melko mukaansatempaavaa luettavaa. Sen tummasävyisyys miellytti minua kovastikin, olkoonkin että väri muuttui loppua kohden vallan pikimustaksi.
Koskimaa ei ilmiselvästi ole mikään optimisti, mutta ei kai tarvitsekaan, jos osaa asiansa, ja hän enimmäkseen osaa. Jännitys kasvaa tehokkaasti kirjan loppua kohden, ja kirjailija lisää pahaenteistä tunnelmaa taitavasti askel askeleelta.
Niinpä Sankaripoliisin kuolema on yksi parhaita kotimaisia dekkareita, joita olen vähään aikaan lukenut. Kuten arvata saattaa, se ei varsinaisesti ole mikään hyvän mielen kirja, mutta omalla synkällä tavallaan viihdyttävää luettavaa joka tapauksessa. Tyhjäkäyntiä ei ollut oikeastaan yhtään, tapahtumat kulkevat vääjäämättä ja loogisesti kohti loppuaan. Ehkäpä Aleksi on paikoin vähän liiankin hoksaavainen ollakseen vain konstaapeli, joka ei omaa yliluonnollisia kykyjä, vallankin kun hänen sanottiin jossain kuulustelutilanteessa näkevän vastapuolen näkymättömät hikipisarat…
No, pienet lapsukset voi tietysti jättää sikseen, mutta ei sitä ikävän runsasta kielioppi- ja painovirheiden määrää, joka tähän kirjaan oli päässyt pesiytymään. Voi, mihin onkaan joutunut oikolukijoiden ja kielentarkastajien ammattikunta?
