Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomentaminen on yksi lempiaiheitani ja tartun innolla aihetta käsitteleviin kirjoihin. Tarja Roinilan (1964–2020) Samat sanat : Kirjoituksia kääntäjän elämästä pääsikin heti varauksen saavuttua lukulistani ykköseksi. Roinila oli mestarillinen taideproosan ja runouden suomentaja, jonka monet tuntevat varmasti parhaiten Thomas Bernhardin suomentajana. Roinilan menehtyminen liikenneonnettomuudessa vuonna 2020 oli suuri isku suomalaisen käännöskirjallisuuden kentälle.
Roinila oli ennen menehtymistään aloittanut kirjoituskokoelman kasaamisen. Mika Kukkonen on saattanut kokoelman julkaisukuntoon. Mukana on lehdissä julkaistuja kirjoituksia, teosten jälkipuheita ja ennen julkaisemattomia kirjoituksia. Bernhardinsa lukeneille mukana on tuttua tavaraa, mutta esimerkiksi Pakkasen suomentajan jälkikirjoitus on niin timanttista tavaraa, että se oli ilo lukea uudestaan tässä yhteydessä.
Suomentaminen on minulle taikuutta ja aivan erityisesti ihmettelen Roinilan kaltaisia moniosaajia. Saksalaisen äidin vuoksi saksa oli toisena kotikielenä ilmeinen kielivalinta Roinilalle, mutta eihän hän siihen tyytynyt: hän opiskeli myös ranskan ja espanjan sellaiselle tasolle, että pystyi suomentamaan näistä kielistä runoutta ja vaativia filosofisia tekstejä. Tällainen englantia, kouluruotsia ja saksan alkeita osaava kieliummikko ei voi kuin kadehtia.
Useammassa tekstissä Roinila pohtii kääntämisen olemusta. Sehän on itsessään paradoksaalista. Käännöksen pitää olla yhtä aikaa hyvää tekstiä kohdekielellä ja uskollinen käännös alkuteoksesta. Teoriassa kääntämisen tarkoitus on yksinkertainen: siirtää merkitys yhdestä kielestä toiselle.
Käytännössä se ei tietenkään ole niin yksinkertaista, koska ei ole olemassa yksinkertaista taulukkoa eri kielten vastaavuuksista. Jos olisi, ihmiskääntäjiä ei tarvittaisi. Kun Roinila analysoi Ali Smithin romaania Oli kerran kello nolla ja Kristiina Drewsin suomennosta siitä, tärkein huomio lienee se, että kääntämisen yksikkönä ei koskaan ole sana tai lause, vaan koko teos. Ei ole tarkoituksenmukaista yrittää saada jokainen Smithin sanaleikki suomennettua sellaisenaan; sehän on mahdotonta. Tärkeää on kääntää niin, että syntyy samalla tavalla sanoilla leikkivää hyvää suomea. Sanaleikit tulevat siis luonnostaan vähän eri tavalla ja vähän eri kohtiin, mutta lopputulos luo saman vaikutelman.
Aivan erityisen herkullista on, kun Roinila ruotii omaa käännöstään meksikolaisen runoilijan Coral Brachon runosta ”Agua de bordes lúbricos”. Vuosia myöhemmin Roinila on tyytymätön joihinkin ratkaisuihin, joita silloin teki, ja tekee samalla hyvin selväksi sen, miksi kaunokirjallisuuden kääntäminen on taidetta eikä mekaanista työtä. Sekä uusi että vanha käännös ovat oikeita, eikä toinen taida olla toista oikeampi, mutta kumpikaan ei myöskään ole lopullisesti valmiita, vaan jättävät aivan hyvin tilaa uusille käännöksille.
Itse aion ottaa opikseni sen verran, että en enää sano kirjoja arvioidessani näin: ”käännöksen laadusta en osaa sanoa mitään, kun en ole lukenut alkukielistä”. Ei ole tarpeen verrata käännöstä alkuteokseen voidakseen arvioida suomennoksen laatua. Suomennos on hyvä, silloin kun se on hyvää suomea eivätkä esimerkiksi alkuteoksen kielen rakenteet paista läpi käännöksestä. Jos teos on huono, alkuteosta lukematta jää toki epäselväksi, onko vika huonossa käännöksessä vai huonossa alkuteoksessa, mutta muutoin lienee syytä vain luottaa, että kääntäjä toimii eettisesti ja pyrkii parhaansa mukaan tekemään kunniaa alkuteokselle. Suora vertailu alkuteokseen on joka tapauksessa lopulta tarpeetonta.
Samat sanat on hieno kokoelma mielenkiintoisia kirjoituksia kääntämisestä. Harva aihe minua näin ilahduttaa ja kun Tarja Roinilan ajattelu kääntämisen suhteen on niin terävää ja perinpohjaista, en voi kuin ihastella. Mikä hurja menetys Roinilan poismeno kirjallisuuden kannalta olikaan; ajatella kun tämän saman kokoelman olisi vielä saanut Roinilan itsensä kokoamana ja viimeistelemänä, puhumattakaan niistä käännöstöistä, jotka jäivät tekemättä.
