Eräs kirjatyyppi, josta muistan lapsena, kutakuinkin ala-asteikäisenä, innostuneeni olivat eräänlaiset salapoliisikirjat, joissa sivu sivulta tarinan edetessä pääsi ratkaisemaan erilaisia tehtäviä ja arvoituksia. Tämä oli hauskaa puuhaa, joka onnistuessaan tuotti suuriakin ilon tunteita.
Oppi ja ilo -sarjaan lukeutuva Salamyhkän salapoliisit -sarja perustuu pitkälti samanlaiselle kaavalle, siis tarinan lukemiselle ja tehtävien ratkomiselle. Oppi ja ilomaiseen tyyliin mukana on kuitenkin pyyhittävä tussi, jonka ansiosta tehtävät voi ratkoa uudestaan ja uudestaan. Käytännöllistä; näin saman perheen tai vaikkapa koululuokan lapset voivat kaikki vuorollaan ratkaista arvoituksen ilman, että oikeista vastauksista on jälkeäkään jäljellä ja kirja saa näin huomattavasti lisää elinaikaa.
Viikinkiaarteen arvoitus on tarina Eetusta ja Alinasta, Salamyhkän saaren nokkelista salapoliiseista, sekä Leosta, vastikään kummituskartanoksi kutsuttuun vanhaan taloon muuttaneesta pelokkaasta pojasta. Kun Eetulle ja Alinalle selviää, että Leon isän arvokas viikinkikoru on varastettu, on asialle tietysti lähdettävä tekemään jotakin. Tässä tarvitaan nyt kompassia ja karttaa, mutta ennen kaikkea teräviä hoksottimia.
Vaikka minulta ei tähän hätään löytynyt kirjan kohderyhmään sopivaa koekaniinia, voin omiin vanhoihin kokemuksiini perustuen antaa sille suositukseni. Erilaiset tehtävät johtolankoineen ja päättelykykyä vaativine haasteineen innostavat varmasti myös vähemmän lukemisesta perustavia tarttumaan kirjaan.
Siis oivallista Oppi ja ilo! Jälleen kerran.