Howard Blum: Salamurhaajien yö : Hitlerin suunnitelma surmata Roosevelt, Churchill ja Stalin

18.12.1943 ilmestyi New York Timesin erikoisreportaasi, joka kertoi Stalinin paljastaneen Rooseveltin vastaisen salajuonen Teheranin huippukokoukses­sa. Aikaisemmin samana vuonna pidetty Rooseveltin, Stalinin ja Churchillin huippusalainen konferenssi sai kuitenkin jatkua keskeytyksettä, kun Yhdys­valtain presidentti oli turvallisuussyistä siirtänyt majoituspaikkansa Yhdysval­tain lähetystöstä Neuvostoliiton suurlähetystön tiloihin. Presidentin lehdistö­tilaisuudessa ei täsmennetty tämän salajuonen yksityiskohtia, tai oliko suun­nitellun attentaatin kohteina kaikki kolme konferenssiin osallistunutta liittou­tuneiden johtajaa, mutta näin kuitenkin annettiin ymmärtää.

Lehden uutinen oli niin lyhyt ja harmittomaan sävyyn kirjoitettu, että varmasti monelta jäi ymmärtämättä miten suuresta asiasta olikaan kysymys. Oikeas­taan ajatuskin, että aikakauden kolme vaikutusvaltaisinta johtajaa olisi yritetty salamurhata kaikki kolme kerralla on niin yltiöpäinen, että sitä on vaikea uskoa nytkään. Howard Blumin kirja paljastaa miten suunnitelma olikin lähtökohdil­taan epätoivoinen. Saksan häviö sodassa alkoi näyttää entistä selvemmältä ja liittoutuneille kelpaisi vain ehdoton antautuminen. Kenties rauhansopimus voisi kuitenkin näyttää toisenlaiselta mikäli neuvottelevina osapuolina ei olisi enää Roosevelt, Churchill ja Stalin?

Kirjassa tapahtumia tarkastellaan ennen kaikkea kahden päähenkilön näkö­kulmasta. Ensimmäinen näistä on Mike Reilly, salaisen palvelun agentti, jonka tehtävänä oli suojella Yhdysvaltain presidenttiä. Hänen vastapelurinaan puo­lestaan on SS-kenraali ja pääturvallisuusvirasto RSHA:n Osasto VI:n johtaja Walter Schellenberg – toisen tehtävänä on suojella ja toisen salamurhata. Blum on kirjoittanut kirjan kahden päähenkilönsä ympärille kuin jännitysro­maanin, minkä mahdollistaa se, että näiden kahden henkilökohtaiset ajatukset ja tunteet ovat jääneet arkistoihin.

Mainitaan tässä yhteydessä vielä kolmas tärkeä henkilö nimeltään Otto Skorzeny. Hän on se henkilö jonka vuoksi salamurhasuunnitelma ei ollut aivan niin pähkähullu kuin voisi ensin kuvitella. Skorzenyä pidetään yhtenä sodan tehokkaimmista kommandosotilaista, ja hänen saavutuksiinsa kuului Benito Mussolinin pelastaminen liitokoneilla vuorenhuipulla sijainneesta vankipaikastaan ja hänen kuljettaminen turvaan saksalaisten luokse syys­kuussa 1943. Aika epätodennäköinen saavutus sekin, joten kukapa olisi parempi henkilö viemään Schellenbergin huimapäistä suunnitelmaa eteen­päin.

Reillyn työtä puolestaan hankaloitti ja stressasi Rooseveltin terveysongelmat, pyörätuolissa liikkuva presidentti olisi nimittäin potentiaaliselle salamurhaajal­le poikkeuksellisen helppo kohde.

Pyörätuolilla liikkuminen tarkoitti tietysti myös sitä, että Roosevelt ei voinut käyttää normaaleja rappusia, vaan pyörätuolia varten oli rakennettava ramppi ennen koneen laskeutumista. Jos vihollisen tiedustelukoneet ottaisivat pai­kasta ilmakuvia, he ymmärtäisivät siten heti kuka oikein on tulossa. Ongel­maksi muodostuukin paitsi missä olisi turvallista pitää Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain huippukokous, niin kuinka salata tämä kokouksen paikka saksalaisilta. Konferenssin tarkoituksena oli keskustella toisen sotarin­taman avaamisesta Länsi-Eurooppaan, joten selvää oli, että tapahtuman merkitys tulisi olemaan historiallinen.

Iran oli Stalinin valinta huippukokouksen paikaksi, johon muut saivat lopulta tyytyä hammasta purren. Rooseveltille paikka oli ongelmallinen monestakin syystä; se oli paitsi kaukana, niin Iranin vuoriston ylittäminen lentämällä saat­taisi myös rasittaa presidentin sydäntä. Toisaalta kirjan luettuani on todetta­va, että kenties Stalin oli oikeilla jäljillä; Neuvostoliiton joukot olivat Iranissa kuin kotonaan, minkä osoitti se, että pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen kuin kommandot pääsivät lähellekään kohteitaan. Mitään ”läheltä piti”
-draamaa ei siis varsinaisesti ole luvassa, mutta varsin mielenkiintoisista – ja väkivaltaisista – tapahtumista puhutaan silti.

Se, että Neuvostoliitto oli vastuussa saksalaisten kommandojen tuhosta ja koko salaliittohankkeen mönkään menosta on saanut monet epäilemään tarinaa operaatio Pituushypystä, koko juttuhan perustuu vain Neuvostoliiton sanaan. Myös Otto Skorzeny kielsi sodan jälkeen Pituushypyn olemassaolon. Blumin kirjan aineisto perustuu kuitenkin suurelta osin 2000-luvun alussa aukaistuihin Venäjän arkistomateriaaleihin, tiedusteluraportteihin, NKVD:n analyyseihin ja avattuihin salasanomiin, jotka kertovat toisenlaista tarinaa. Tosin Blum itsekin toteaa, että kirjassa esitetyt tapahtumat edustavat vain parasta tiedossa olevaa hypoteesia, lopullista sanaa tapahtumista ei varmasti ole vieläkään sanottu.

Onkin aina jännä huomata miten toisesta maailmansodasta löytyy loputto­masti uusia näkökulmia ja tarinoita kerrottavaksi, jopa hyvin tärkeistä tapahtu­mista. Blum on onnistunut kirjoittamaan aiheesta viihdyttävän ja jopa jännittä­vän kirjan, tosin hänen tapansa rakentaa luvut cliffhangereiden varaan tuntuu välillä hieman pakotetulta. Erityisen mielenkiintoista antia tässä kirjassa oli myös Iranin rooli sodassa, vaikka se ei varmasti olekaan samalla tavalla uutta tietoa. Iranilla oli lämpimät suhteet Saksaan ja sen öljyvarannoilla oli merkitys­tä Hitlerin sotakoneistolle. Sodan aikana maassa liikkuikin paitsi saksalaisia, niin kaikennäköistä vakoojaa ja muuta hämärähemmoa. Iranin tapahtumat ja varsinkin Neuvostoliiton tekemiset maassa olivatkin ainakin minulle paljolti uutta tietoa, Britit ja Neuvostoliittohan miehittivät maan operaatio Counte­nancessa jo vuonna 1941. Mielenkiintoinen kirja siis monessakin mielessä, suosittelen!