18.12.1943 ilmestyi New York Timesin erikoisreportaasi, joka kertoi Stalinin paljastaneen Rooseveltin vastaisen salajuonen Teheranin huippukokouksessa. Aikaisemmin samana vuonna pidetty Rooseveltin, Stalinin ja Churchillin huippusalainen konferenssi sai kuitenkin jatkua keskeytyksettä, kun Yhdysvaltain presidentti oli turvallisuussyistä siirtänyt majoituspaikkansa Yhdysvaltain lähetystöstä Neuvostoliiton suurlähetystön tiloihin. Presidentin lehdistötilaisuudessa ei täsmennetty tämän salajuonen yksityiskohtia, tai oliko suunnitellun attentaatin kohteina kaikki kolme konferenssiin osallistunutta liittoutuneiden johtajaa, mutta näin kuitenkin annettiin ymmärtää.
Lehden uutinen oli niin lyhyt ja harmittomaan sävyyn kirjoitettu, että varmasti monelta jäi ymmärtämättä miten suuresta asiasta olikaan kysymys. Oikeastaan ajatuskin, että aikakauden kolme vaikutusvaltaisinta johtajaa olisi yritetty salamurhata kaikki kolme kerralla on niin yltiöpäinen, että sitä on vaikea uskoa nytkään. Howard Blumin kirja paljastaa miten suunnitelma olikin lähtökohdiltaan epätoivoinen. Saksan häviö sodassa alkoi näyttää entistä selvemmältä ja liittoutuneille kelpaisi vain ehdoton antautuminen. Kenties rauhansopimus voisi kuitenkin näyttää toisenlaiselta mikäli neuvottelevina osapuolina ei olisi enää Roosevelt, Churchill ja Stalin?
Kirjassa tapahtumia tarkastellaan ennen kaikkea kahden päähenkilön näkökulmasta. Ensimmäinen näistä on Mike Reilly, salaisen palvelun agentti, jonka tehtävänä oli suojella Yhdysvaltain presidenttiä. Hänen vastapelurinaan puolestaan on SS-kenraali ja pääturvallisuusvirasto RSHA:n Osasto VI:n johtaja Walter Schellenberg – toisen tehtävänä on suojella ja toisen salamurhata. Blum on kirjoittanut kirjan kahden päähenkilönsä ympärille kuin jännitysromaanin, minkä mahdollistaa se, että näiden kahden henkilökohtaiset ajatukset ja tunteet ovat jääneet arkistoihin.
Mainitaan tässä yhteydessä vielä kolmas tärkeä henkilö nimeltään Otto Skorzeny. Hän on se henkilö jonka vuoksi salamurhasuunnitelma ei ollut aivan niin pähkähullu kuin voisi ensin kuvitella. Skorzenyä pidetään yhtenä sodan tehokkaimmista kommandosotilaista, ja hänen saavutuksiinsa kuului Benito Mussolinin pelastaminen liitokoneilla vuorenhuipulla sijainneesta vankipaikastaan ja hänen kuljettaminen turvaan saksalaisten luokse syyskuussa 1943. Aika epätodennäköinen saavutus sekin, joten kukapa olisi parempi henkilö viemään Schellenbergin huimapäistä suunnitelmaa eteenpäin.
Reillyn työtä puolestaan hankaloitti ja stressasi Rooseveltin terveysongelmat, pyörätuolissa liikkuva presidentti olisi nimittäin potentiaaliselle salamurhaajalle poikkeuksellisen helppo kohde.
Pyörätuolilla liikkuminen tarkoitti tietysti myös sitä, että Roosevelt ei voinut käyttää normaaleja rappusia, vaan pyörätuolia varten oli rakennettava ramppi ennen koneen laskeutumista. Jos vihollisen tiedustelukoneet ottaisivat paikasta ilmakuvia, he ymmärtäisivät siten heti kuka oikein on tulossa. Ongelmaksi muodostuukin paitsi missä olisi turvallista pitää Neuvostoliiton, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain huippukokous, niin kuinka salata tämä kokouksen paikka saksalaisilta. Konferenssin tarkoituksena oli keskustella toisen sotarintaman avaamisesta Länsi-Eurooppaan, joten selvää oli, että tapahtuman merkitys tulisi olemaan historiallinen.
Iran oli Stalinin valinta huippukokouksen paikaksi, johon muut saivat lopulta tyytyä hammasta purren. Rooseveltille paikka oli ongelmallinen monestakin syystä; se oli paitsi kaukana, niin Iranin vuoriston ylittäminen lentämällä saattaisi myös rasittaa presidentin sydäntä. Toisaalta kirjan luettuani on todettava, että kenties Stalin oli oikeilla jäljillä; Neuvostoliiton joukot olivat Iranissa kuin kotonaan, minkä osoitti se, että pystyivät ratkaisemaan tilanteen ennen kuin kommandot pääsivät lähellekään kohteitaan. Mitään ”läheltä piti”
-draamaa ei siis varsinaisesti ole luvassa, mutta varsin mielenkiintoisista – ja väkivaltaisista – tapahtumista puhutaan silti.
Se, että Neuvostoliitto oli vastuussa saksalaisten kommandojen tuhosta ja koko salaliittohankkeen mönkään menosta on saanut monet epäilemään tarinaa operaatio Pituushypystä, koko juttuhan perustuu vain Neuvostoliiton sanaan. Myös Otto Skorzeny kielsi sodan jälkeen Pituushypyn olemassaolon. Blumin kirjan aineisto perustuu kuitenkin suurelta osin 2000-luvun alussa aukaistuihin Venäjän arkistomateriaaleihin, tiedusteluraportteihin, NKVD:n analyyseihin ja avattuihin salasanomiin, jotka kertovat toisenlaista tarinaa. Tosin Blum itsekin toteaa, että kirjassa esitetyt tapahtumat edustavat vain parasta tiedossa olevaa hypoteesia, lopullista sanaa tapahtumista ei varmasti ole vieläkään sanottu.
Onkin aina jännä huomata miten toisesta maailmansodasta löytyy loputtomasti uusia näkökulmia ja tarinoita kerrottavaksi, jopa hyvin tärkeistä tapahtumista. Blum on onnistunut kirjoittamaan aiheesta viihdyttävän ja jopa jännittävän kirjan, tosin hänen tapansa rakentaa luvut cliffhangereiden varaan tuntuu välillä hieman pakotetulta. Erityisen mielenkiintoista antia tässä kirjassa oli myös Iranin rooli sodassa, vaikka se ei varmasti olekaan samalla tavalla uutta tietoa. Iranilla oli lämpimät suhteet Saksaan ja sen öljyvarannoilla oli merkitystä Hitlerin sotakoneistolle. Sodan aikana maassa liikkuikin paitsi saksalaisia, niin kaikennäköistä vakoojaa ja muuta hämärähemmoa. Iranin tapahtumat ja varsinkin Neuvostoliiton tekemiset maassa olivatkin ainakin minulle paljolti uutta tietoa, Britit ja Neuvostoliittohan miehittivät maan operaatio Countenancessa jo vuonna 1941. Mielenkiintoinen kirja siis monessakin mielessä, suosittelen!