Salakahvilla Pohjois-Koreassa on varsinaista seikkailukirjagenreä. Kehitysaputyöntekijä Markku Toimela matkaa Pohjois-Koreaan kaikista köyhimpien joukkoon apua antamaan. Siellä jaetaan ruokaa ja rakennetaan, viljellään perunaa ja ollaan ihmisiksi.
Kaj Aalto on kirjannut Markun tarinat ylös suorastaan henkeä salpaavasti. Uskomattomia tapahtumia, kommelluksia, haavereita ja kohtaamisia on koko kirja täynnä. Markun luja usko Jumalaan ja aivan käsittämätön huumori ovat ne aseet, joilla siinä viidakossa luodaan toivoa ja ihmisille apua.
Kirja alkaa jo Bangladeshista, jossa tulva vie talot ja ruokavarastot. Markku on siellä auttamassa, ruokaa viemässä ja rakentamassa rakennuksiin lisää kerroksia, kun alimmaiset ovat tulvan vallassa.
Ennen kuin päästiin Pohjois-Koreaan, oli asuttava vielä jurttateltassa Mongoliassa, jossa unilääkkeeksi oli jakin maitoa. Ulkona oli hyytävä kylmyys, mutta niin vaan teltassa tarkeni lampaantaljojen välissä.
Seikkailijan geenit Markku oli saanut jo kotoa. Vanhemmat olivat kasvattaneet lapsistaan muita ihmisiä auttavia. Lähimmäisen rakkaus oli hyvä perintö. Ne kaikki ominaisuudet yhdessä olivat sellainen paketti, että Markku pärjäsi myös Pohjois-Koreassa. Häneen luotettiin, vaikka yksin ei mihinkään päässytkään, eikä se ollut järin suotavaakaan.
Tämä kirja on äärimmäisen rikastuttava. Sitä voi antautua Markun matkaan ja kun ollaan kiperässä paikassa, on ilo huomata olevansa omalla sohvalla ja todellakin arvostavansa sitä. Teksti on jouhevaa ja sitä on ilo lukea, kuvia on ja ne kertovat omaa tarinaansa.
Kirja on kerrottu niin, ettei se voi loukata ketään. Uskoisin, että vaikka Pohjois-Korean johto lukisi tämän, he eivät voisi mieltään pahoittaa, sillä toisen ihmisen kunnioittaminen, olipa millainen hyvänsä, huokuu rivienkin välistä.
Kun suljin tämän kirjan, huokaisin syvään ja osaanpa entisestäänkin arvostaa elämääni ja sen arkisia pikkuasioita. Toivottaa siunausta ja varjelusta Markulle, hänen perheelleen ja sille kaikelle, mitä he tekevät.