Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Uusiseelantilaisen Soraya Lanen Kadonneet tyttäret -sarjan neljäs itsenäinen osa noudattelee samaa kaava kuin edelliset: Lontoossa Hopen turvakodissa isoisoäiti synnyttää lapsen, jonka syystä tai toisesta joutuu adoptoimaan tuntemattomalle pariskunnalle.
Tällä kertaa tapahtumapaikkana on Geneve ja tuo isoisoäiti on Delphine, jolla on salasuhde, aito rakkaussuhde Florianiin kylmässä pakkoavioliitossa. Sattuu onnettomuus. Delphin joutuu synnyttämään Florianin lapsen Hopen turvakodissa. Vuosiluku on 1951. Muistoksi turvakotiin jää pikku rasia, jonka sisällä on tiarasta irrotettu safiiri sekä lehtileike onnettomuudesta.
Nyt 2020-luvulla vailla sukulaisia elävä, isänsä ja äitinsä auto-onnettomuudessa menettänyt, kolmekymppinen lontoolainen Georgia saa tuon rasian itselleen ja alkaa sukujuurien etsintä: kuuluuko hän tuon safiirinomistajan sukuun? Tutkimusmatka vie Sveitsiin ja Geneveen ja siellä syntyy romanssi, joka on vähintään isoisoäiti Delphinen ja Florianin veroinen!
Noin se juoni kulkee, kahdessa aikatasossa. Lukija on pian liimattuna tunteiden vuoristorataan, äärimmäisen helliin ja äärimmäisen dramaattisiin. Mukaansa imeviin, samoihin tunnelmiin kuin edellisissäkin Kadonneissa tyttärissä.
Soraya Lane saa ne tuntumaan ylenpalttisuudessaankin aidoilta.
Jos ei saisi, olisin jo aikoja sitten lopettanut tämän kirjan, sillä sen kulisseina ovat vähemmän kiinnostavat huulipunan tunnistamisbisnekset, meikit, timantit sun muut todella minimaalisesti kiinnostavat asiat.
– Viihdekirja mikä viihdekirja, voisi tuhahtaa ja kuitata koko touhun. Mutta miksi aitoja tunnekuohuja mitätöimään? Tietysti voi sanoa, ettei näillä kirjan ihmisillä ole mitään tekemistä normaalirahvaan kanssa: tämä kirjan väki liikkuu omissa sfääreissään rikkauksineen vailla huolenhäivää jokapäiväisestä toimeentulosta.
Mutta ne tunteet, nehän ovat yleisinhimillisiä! Siksi, taas kerran, viihdekirja teki tehtävänsä: pehmensi oloa.
Taitaa älykkökirjojen lukeminen olla kääntymässä viihdekirjallisuuteen, jos tarkastelee viime aikojen lukulistaani: Eeva Iisakkilan Majatalo omenapuiden katveessa; Minna Mikkasen Tuulentuomat sekä Sydänmaalaiset; Terhi Kontion Espanjalainen alkusoitto, ja kaiken kukkuraksi kaupan päälle nämä Lanet, nyt jo neljäs!
Eikä hävetä yhtään. 