Vilja Talvikin elämästä kertova kirjasarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Nyt ollaan vuodessa 1967. Vilja pitää edelleen majataloa Saarenmaalla. Villemistä on tullut aika sietämättömän itseriittoinen kirjailijakuuluisuus ja lapsetkin ovat kasvaneet jo isoiksi: esikoinen Meelis on sotaväessä, keskimmäinen Merle on juuri täysi-ikäistynyt Komsomol-paitainen moderni aatteen ihminen ja kuopus Maie vielä ilolla äidin apuna.
Matkustusta on luvassa, sillä Vilja pääsee vihdoin toteuttamaan suuren haaveensa: hän on saanut matkustusluvan, jolla pääsee matkustamaan jopa Tallinnaan asti. Siellä pitäisi käydä optikolla ja tavata Anna-tätiä, josta on ollut aikaisemmin paljon apua Viljalle. Nyt täti kaipaa puolestaan apua, kun terveys on käynyt huonoksi ja Tallinnassa valtaa pitää uusi kulttuuripääsihteeri.
Samalla bussilla Tallinnaan matkaavat myös Merle ja Aiven poika Vilmar, jotka pääsevät Suomeen pioneerien kesäleirille edustamaan Eestin neuvostotasavallan nuorta voimaa. Matka on täynnä odottamattomia tilanteita ja suorapuheinen Merle onnistuu heti ensialkuun paljastamaan Vilmarille epämieluisan salaisuuden. Entä miltä Suomessa näyttää neuvostonuorten näkökulmasta? Missä valossa koti näyttäytyy, kun matkalta palaa lopulta kotiin?
Saarelaislaulu tarjoaa taas oivan katsahduksen Neuvosto-Viron elämään. Kaikilla on salaisuuksia, joiden paljastuminen voi olla vaaraksi. Virallisesti järjestelmä toimii ja on neuvostokansalaisen tukena, käytännössä moni huomaa elämässään, ettei järjestelmä ole aina toimiva tai turvallinen. Neuvostoelämän kaksoisstandardit käyvät äkkiä tutuiksi. Virossa päätään nostaa myös vaarallinen nationalismi. Asetelma on kiehtova ja Paula Havaste kuvaa sitä ja henkilöhahmojaan lämmöllä ja huumorilla kaiken draaman ja vaaran keskellä.
Takakansi puhuu sarjan huipentumisesta. Joko se loppuu? Toivottavasti ei, olisi nimittäin mielenkiintoista lukea, miten vanhaa Viroa muisteleva ja sen rakkaiden ja kiellettyjen laulujen vuoksi nyt laulamisesta kieltäytyvä Vilja mummona kokisi Viron laulavan vallankumouksen.