Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ensimmäisen Leena Parkkiseni luettuani olin lähestulkoon häkeltynyt. Kyseessä oli kirjailijan esikoisteos Sinun jälkeesi, Max, jonka niin ikään Helsingin Sanomat palkitsi vuoden 2009 parhaana suomenkielisenä esikoisena. ”Romaanissa vallitsee alusta loppuun sanoinkuvaamattoman elävä ja voimakas tunnelma.” kirjoitin teoksen juuri lukeneena. Omien sanojeni mukaan Sinun jälkeesi, Max myös avasi silmäni suhtautumaan oikein noihin nykylääketieteen johdosta miltei kadonneisiin kummajaisiin, siamilaisiin kaksosiin. Suuria sanoja siis. Mutta nuo sanat eivät vieläkään tunnu liioittelulta, muistan yhä teoksessa vallinneen tunnelman ja olisin valmis suosittelemaan sitä lähes kenelle tahansa, aikuiselle lukijalle.
Säädyllisen ainesosan kohdalla odotukseni olivat edellä mainitusta johtuen korkealla. Koska tahtotilani, mitä lukemiseen tulee, on pysytellä etukäteen täysin tietämättömänä, nousee mieleeni suuri kysymysmerkki, kun avaan kirjan, jonka ensimmäiset lehdet on kuvitettu lähinnä asein ja ruoka-ainein, säilyketölkistä kurkistaa Hitler. Nimi taas tuo mieleen kotimaisen klassikon, olemmeko kenties kuitenkin raastavan rakkaustarinan äärellä, mietin viitaten Helvi Hämäläisen yhtä lailla ”säädylliseen” murhenäytelmään…
Nyt Säädyllisen ainesosan luettuani olen yhä edelleen pikku hiukkasen ihmeissäni – ja samalla vaikutuksissani. Kahden luetun teoksen perusteella olen yhä samaa mieltä; Leena Parkkinen osaa pitää otteessaan, vangita lukijan tunnelmaan, laskea ulos vasta, kun viimeinenkin kivi tieltä on raivattu, viimeinenkin sivu käännetty. 1950-luvun Helsinki herää henkiin, seurapiirijuhlien coctailit maistuvat kielellä, blinit, viiriäisenmunat ja skonssit miltei maisteltavissa nekin.
Mutta sittenkin, huolimatta kaikesta tästä erinomaisuudesta, itse tarina jätti minut jollakin tapaa kylmäksi. Aiheena aikakautensa kielletty tapa rakastaa, naisten välisesti, sekä miljöönä edesmennyt Helsinki, kustannusmaailma, kiinnostivat kovasti. Samoin se tapa, jolla kirjailija pikku hiljaa avaa päähenkilöhahmojensa menneisyyttä, johdattaen lukijan tossunalisen pikkurouvan matkassa kustannusmaailmaan ja jonnekin vieläkin syvemmälle, vakoilun ja salailun valtakuntaan. Mutta joka tapauksessa jotakin jäin tarinassa kaipaamaan ja jotenkin sen lopullinen sanoma jäi ulottumattomilleni; en tiedä oliko tämä kuitenkaan kunnollinen rakkaustarina vai pitäisikö teos mieltää enemmänkin vakoilujutuksi, kuten sen viimeiset sivut mielestäni antavat ymmärtää. Tuosta siis se kysymysmerkki.
Mutta lyhyesti juoneen johdatellakseni: On nuori naimisissa oleva nainen, pikkukaupungista Helsinkiin juuri muuttanut, ja yläkerran moderni ja mielenkiintoinen maailmannainen, on ainakin yksipuolista rakkautta heidän välillään ja sitten on tehtäviä, salaisia vakoilujuttuja. Lisäksi on iso kasa kirjeitä ja lopulta toisenlainen totuus. On paljon ruokaa ja tarinoita ruokien takaa, salattuja merkityksiä, metaforia.
En oikein taida osata kirjoittaa tästä kirjasta, mutta lukekaa se itse, se antaa varmasti jokaiselle jotakin. Itse arvostan Parkkista kirjailijana erittäin paljon, tunnelmakirjailijana vailla vertaa.
