Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tätä surullista muistelmateosta voi pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu kun yksilöllisyys unohtuu kansakuntien historiassa toisilleen tekemiensä vääryyksien langettaessa varjonsa syyttömien ylle. Se kertoo elävin esimerkein siitä, mitä yleistäminen saa aikaan ja kuinka ihmismieli pikkuhiljaa murtuu ja yksilö hyväksyy oman paikkansa yhteiskunnassa. Pelko omien juurten paljastumisesta muuttuu elämää hallitsevaksi tunteeksi ja ”julkitulon” tapahtuessa asiat mutkistuvat entisestään. Tätä kirjaa lukiessa ei uskoisi — tai haluaisi uskoa — todeksi sen tapahtuma-aikaa, pääosin 1990-lukua, saatikka tapahtumapaikkaa, pääkaupunkiamme Helsinkiä.
Leningradilainen Inna Latiševa saapui Suomeen 1980-luvun lopussa. Hän tunsi itsensä lottovoittajaksi; hän oli tavannut unelmiensa ”Herra oikean”, saanut viisumin paratiisiin ja samanaikaisesti odotti purjehdusta avioliiton onnelliseen satamaan. Kun todellisuus Herra oikeasta ja hänen maanmiestensä asuttamasta paratiisista hyvin pian valkeni, Inna ymmärsi tietämättömyyttään tehneensä elämänsä suurimman virheen. Hänellä oli aviomies, joka häpesi häntä, tytär, jonka Suomeen tuomisesta ja sen aiheuttamasta yksinäisyydestä ja masentumisesta hän kärsi alituisesti huonoa omaatuntoa sekä suomalainen poika, joka varjeli suurimpana salaisuutenaan tietoa äitinsä venäläisyydestä. Inna oli siis noussut paratiisiin vievään junaan, mutta erehtynyt asemasta. Tai sitten oli yksinkertaisesti niin, että hän oli tullut helvettiin. Ja sillä helvetillä oli hieno naamio.
Muistelmateoksessaan Inna Latiševa kertoo, kuinka hän kuusitoistavuotisen Suomen ”vierailunsa” aikana tunsi itsensä alusta loppuun toisen luokan kansalaiseksi, vihatuksi ryssäksi. Korkea koulutus tai menestys liike-elämässä eivät tuoneet hänelle pääsylippua helpompaan elämään. Työtön aviomies ei osoittanut arvostusta hänen uraansa kohtaan mutta toisaalta otti kaiken irti vaimonsa taloudellisesta menestyksestä. Latiševan nostettua toimitusjohtajan roolissa jo kuilun partaalle ajautunut yritys takaisin jaloilleen hänet palkittiin irtisanomisella. Vaikka hänen uralleen vähitellen mahtui menestystä myös Suomessa, ei hän koskaan päässyt irti ulkopuolisuuden tunteestaan. ”On oltava jokin syy siihen, miksi tässä maassa on niin vähän ulkomaalaisia. Tilaa maassa kyllä olisi, sillä siellä on Euroopan pienin väestöntiheys: silti siellä ei ole tilaa joillekin ulkomaalaisille, varsinkaan venäläisille. Ainakaan siellä ei ollut paikkaa minulle.”
Inna Latiševan riipaiseva kertomus saa lukijan pohtimaan — ja ehkä korjaamaan — asennettaan ulkomaalaisiin, erityisesti venäläisiin. Lisäksi se valaisee mielenkiintoisella tavalla itänaapurimme sosiaalista elämää, ihmisrakkautta ja toisen silmissä huonommaksi tulemisen pelkoa. On kuitenkin asioita, joita en Latiševan tekstistä allekirjoita. Mielestäni myös hän syyllistyy yleistämiseen kirjoittaessaan suomalaisista, jotka eivät halaa, suukottele tai näytä tunteitaan. ”Älä näytä tunteitasi, tai vielä parempaa, älä tunne.” Vaikka hän myöhemmin toteaakin: ”Joskus uskonkin, että suomalaiset eivät tarvitse ystäviä, mutta samaan aikaan olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että yksinäisyys ei sovi kenellekään.”
Olen lukevinani rivien välistä, että Latiševa yhä edelleen näkee suomalaiset ihmisinä, jotka eivät tarvitse muita ihmisiä ympärilleen. Mielestäni tämä on surullista ja mikäli toimintamme todella ulkomaalaisten silmissä näyttää tältä, olen valmis yhtymään Latiševan kysymykseen: olisiko suomalaisten jo aika korjata asenteitaan?
