Tässäpä erityinen kirja, maaginen, outo ja kummallinen, ja samalla sisäänsä kietova, universaali tarina rakkaudesta, kuolemasta ja oopperasta.
Otin Rusalkan lukulistalleni ystävän suosituksesta, mutta suhtauduin sen aihepiiriin aluksi hieman varauksellisesti: olen kaikkea muuta kuin musikaalinen enkä ainakaan oopperamusiikin suurin ystävä, ja lisäksi kaikenlainen avoin maagisuus ja mystisyys ja myyttisyys kirjallisuudessa herättävät minussa jonkinlaista avuttomuutta. Mutta alkuun päästyäni Rusalka vei mukanaan, keinutti junassa läpi Itä-Euroopan ja sukellutti sairauden ja kuoleman ja vedenneitojen maailman syvyyksiin.
Keski-ikäinen kapellimestari Gerard saa oudon kirjeen: Anna, oopperan entinen kuiskaaja ja hänen entinen rakastajattarensa, kutsuu hänet hautajaisiinsa. Kirje on vainajan itsensä allekirjoittama, ja Annan merkilliset koukerot tuntien Gerard lähtee matkaan kauas Itä-Eurooppaan. Mutta juuri silloin islantilainen tulivuori lopettaa kaiken lentoliikenteen, ja harmikseen Gerardin on matkustettava täpötäysissä junissa. Perillä häntä kuitenkin odottaa yllätys, joka kääntää kaiken vielä kerran ylösalaisin.
Kirjan kerronta kulkee vuorotellen Gerardin ja Annan silmin nähtyinä. Gerard on heistä ikäänkuin tavallisempi, normaalimpi, ja hänen henkilökuvassaan lukija kokee monia hykerryttäviä salavihkaisen huumorin hetkiä. Gerard on paitsi keski-ikäinen myös snobi ja mukavuudenhaluinen: hän kammoaa pitkiä matkoja täysissä junissa, joissa hän ei kykene nukkumaan tai käyttämään wc:tä, häntä ärsyttävät kaikkinaiset kanssamatkustajat, huonot kahvit, epämääräiset syötävät. Hän jättää inhoten paikkansa keski-ikäiselle rouvalle, jolle on erehdyksessä buukattu sama istumapaikka – eipä taida Gerard olla perinteinen herrasmies! Mutta sitten kuitenkin hänen rakkautensa Annaan on kaiken kaikkiaan ehdotonta ja lojaalia, hän on rakkaudelleen ja rakkaalleen täysin omistautunut, vaikka tämä pyörittää häntä välillä miten tahtoo.
Entä Anna? Hän on siis ollut oopperan kuiskaaja, tuo näkymätön hahmo, jonka täytyy osata partituurit yhtä hyvin kuin kapellimestari. Anna sairastuu vakavasti ja uskoo kuolevansa; hän seuraa sairauden merkkejä itsessään kiinnostuneena, voisi sanoa, että lähes lumoutuneena. Hän ei pelkää kuolemaa, ei, hän odottaa sitä; Anna on nimennyt syöpänsä egyptiläisen kissajumalattaren mukaan Bastetiksi, mutta sitten Bastet pettää hänet.
Rusalka on siis kaikkea muuta kuin perinteinen rakkausromaani, vaikka se kuvaakin Annan ja Gerardin välillä hetkittäin hyvin suurella liekillä palavaa rakkautta. Kirjan nimi viittaa toisaalta rusalkoihin, myyttisiin vedenneitoihin, että heistä kertovaan Antonín Dvořakin oopperaan, jonka libretossa on paljon yhtäläisyyksiä Andersenin tunnettuun merenneitosatuun. Mutta Marissa Mehrin kuvaama rusalka ei ole mikään Disneyn Ariel: hän on suomuinen ja lähes limainen, omituisella tavalla yhtaikaa luotaantyöntävä ja houkutteleva. Sellainen on Annakin, tuo kuolemaa etsivä ja rakastava outo mereneläjä.
En lukenut Rusalkaa kovin nopeasti; se ei kuitenkaan ollut missään nimessä liian pitkä, vaikealukuinen, mutkikas tai ainakaan yksitoikkoinen. Sitä oli vain pakko makustella, sen ajatuksia ja ilmaisuja pyöritellä mielessään, ennen kuin siirtyi seuraaviin. Kirja oli ennen muuta kaunis, sen kieli lumoavaa ja mukaansa vievää. Suosittelen!