Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Emilian, pienen runotytön, tarina jatkuu! Runotyttö maineen polulla -romaani alkaa tunnelmallisella kuvauksella Uuden Kuun yläkerrasta, jossa Emilian oma huone sijaitsee, ja samalla kertoja sujauttaa mukaan pienen vihjeen kirjan tapahtuma-ajankohdasta: ”– – kerran takavuosin, ennen kuin koko maailma kääntyi mullin mallin.”
Ollaan siis luultavimmin jossakin 1900-luvun alkuvuosissa ennen Montgomeryn elämää niin paljon vavisuttaneen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Kaikkitietävä kertoja pysyttelee muuten paljolti piilossa melkein koko romaanin ajan, mutta loppupuolella hänen on ihan pakko päästä ääneen, kun Emilia kohtelee vähän ilkeästi epäsopivaa kosijaa: ”Kiinnitän jälleen lukijan huomiota siihen, että olen Emilian elämäkerrankirjoittaja, en hänen puolustajansa.”
Tästä tulee taas väkisinkin mieleen se sanomalehtijuttu, jonka luin taannoin suurimmasta päivälehdestämme: siinä (miespuolinen) kriitikko tölväisi Montgomeryn lukijoita ilmoittamalla, että tuollainen onnettomassa avioliitossa elänyt, lääkkeitä napsinut ja mitä ilmeisimmin itsemurhan tehnyt neuroottinen papinrouva ei ole ollenkaan sopiva luomaan nuorisolle ihanteita.
Hohhoijaa, sanon minä – kuinka usein kirjailijan oma elämä onkaan ristiriidassa hänen kirjojensa kanssa, ja muistaakseni on sanottu, etteivät muutamat lastenkirjailijat, kuten vaikkapa Enid Blyton, edes pitäneet lapsista? Tästä ei mitenkään voi Montgomeryä syyttää, eikä hän myöskään levitä lukijoilleen hiukkaakaan siitä synkkyydestä, johon vaikea elämä hänet vei.
Mutta itse kirjaan nyt kuitenkin. Emilia pääsee lukio-opiskelijaksi Shrewsburyyn ystäviensä Ilsen, Teddyn ja Perryn kanssa; riemua himmentää jonkin verran se, että hän joutuu asumaan tiukan ja luonteeltaan kaikkia epäilevän Ruth-tädin kanssa. Koulu sujuu kuitenkin mainiosti huolimatta opiskelutoveri Evelyn Blaken hymysuisesta häijyydestä.
Emilian tie kirjoittajana, se kuuluisa alppipolku, kulkee samaan aikaan reippaasti eteenpäin; hän tekee paljon töitä ja saa paluupostissa enemmän tai vähemmän kohteliaita hylkäyskirjeitä, mutta sitten tulevat hyväksynnät – aluksi palkkana on lehtien vuosikertoja tai pussillinen kukansiemeniä, mutta kun ensimmäinen sekki saapuu, on jopa Ruth- ja Elisabet-tätien pakko antaa tunnustusta.
Näiden arkisten tapahtumien lisäksi kirja sisältää myös sitä hieman yliluonnollista, jota Emiliaan aina on liittynyt – sarjan ensimmäisen osan lukijat muistavat varmasti, miten hän ratkaisi näkijänlahjoillaan kuumehoureessa Ilsen äidin synkän salaisuuden. Nytkin Emilia tahtomattaan raottaa pariin otteeseen todellisen ja toisen todellisuuden välistä verhoa, ja ensimmäisellä näistä kerroista hän joutuu tunnustamaan, miten rakkaaksi Teddy on hänelle käynyt. Toisaalta myös Dean, tuo kaikentietävä, Emiliaa niin hyvin ymmärtävä ja mitä ilmeisimmin tätä myös rakastava Dean, pysyy edelleen kuvioissa. Dean/Teddy-taistelu senkun vain elää ja jatkuu.
Kyllähän tämä on hurmaava kirja sillä aivan erityisellä montgomerymaisella tavalla. Tapahtumat ja etenkin henkilöt on kuvattu tarkasti ja uskottavasti, ja kaiken yllä värjyy se kirjailijalle niin ominainen salavihkainen huumori – Montgomery ei ole tosikko, vaikkei häntä voisi varsinaiseksi humoristiksikaan sanoa.
Kaikkea on minun mieleeni sopivasti, jopa sitä yliluonnollisuutta, jota yleensä inhoan. Mutta Runotytön näkijänlahjat on aivan pakko hyväksyä osana sitä salaperäistä taikaa, joka Uuden Kuun ympärillä leijuu.
