Tommi Parkko: Runoilijan työkalupakki

Oletko kiinnostunut runoudesta, mutta aihe tuntuu vaikealta? Ei hätää: runoudesta on tietysti kirjoitettu paljon opastavaa kirjallisuutta. Tommi Parkon Runoilijan työkalupakki on uusi versio Parkon ensimmäisestä tietokirjasta, vuonna 2011 ilmestyneestä Kirjoita runo – opas aloittelevalle runoilijalle -kirjasta. Kymmenen vuoden aikana Parkko on toiminut moni­puolisesti runouden kentällä, opettanut, julkaissut, kirjoittanut kirjoja, ja tämä kertynyt viisaus on nyt tiivistetty tähän aiemman kirjan päivitettyyn laitokseen.

Parkon omien sanojen mukaan kirja soveltuu sekä kurssikirjaksi että itse­opiskeluun. Luovan kirjoittamisen yliopisto-opinnoissa se kattaa lyriikan perus- ja aineopinnot. Paljon on siis asiaa! Kirja aloittaa runouden ominais­piirteistä. Mitä on runous? Suora määritteleminen on mahdotonta, runoutta ei voi tyhjentävästi selittää, voi vain luetteloida runouden leimallisia piirteitä: typografia, monimerkityksisyys, kuvallisuus, rytmi, toisto ja niin edelleen.

Näitä eri piirteitä Parkko teoksessa sitten purkaa. Omissa osioissaan käsi­tellään kuvallisuutta, rytmiä ja metriikkaa, puhetilannetta eli kertoja- ja puhujaratkaisuja, visuaalisuutta ja runon logiikkaa. Käsittely on miellyttävän perinpohjaista. Kuvallisuuden kohdalla käydään esimerkiksi läpi iso joukko erilaisia trooppeja ja figuureja: vertaukset, metaforat, metonymiat, synek­dokeet, symbolit ja niin edelleen.

Myös runomittoja esitellään perusteellisesti, vaikka jäykkä metriikka sinänsä onkin vähän poissa muodista. Tästä voi kuitenkin opiskella jambit, trokeet, daktyylit ja peonit. Alku-, loppu- ja sisäsointujen ymmärtämisellä on jo enemmän relevanssia; etenkin jos on kiinnostunut kirjoittamaan räppiin kallellaan olevia tekstejä, sisäsointujen rakentelu on hyvälle ja tarttuvalle flow’lle kriittistä. En loppusointujakaan väheksyisi: ne voivat olla oiva mauste muuten riimittömässä runoudessa.

Koska runouden perusyksikkö on usein kokoelma, viimeinen luku käsittelee kokoelman muodostamista. Miten yksittäisistä runoista muodostuu ehjä kokoelma? Tästä Parkko noteeraa, että asiaa on tutkittu perin vähän, tutkimus on jäänyt yksittäisten runojen analysoinnin tasolle. Ehkäpä joku innostuu vielä tutkailemaan asiaa tarkemmin.

Kaikkiaan Runoilijan työkalupakki on hyödyllinen kirja, mikäli on kiinnostunut sukeltamaan runoon vähän pintaa syvemmälle. Ilman mitään oppia runoja voi lukea ja niistä nauttia, mutta lukijallekin voi olla hyödyksi tuntea runouden teoriaa vähän paremmin, jos haluaa parempia työkaluja runojen pohdiskeluun. Runojen kirjoittajalle pohjatiedot ovat ilman muuta paikallaan, jos haluaa kirjoittaa latteaa käyttörunoutta syvällisempää tekstiä. Ei tämä teos varmasti­kaan viimeinen totuus asiasta ole, mutta mainion selkeä opaskirja aloittelijoille kylläkin.