Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Viimein tulevat arkkua kantaen ensin Eero Erkko ja Juhani Aho, tutut hahmot – – – Heidän perässään Pekka Halonen ja Eino Leino, hänkin ihan putsina ja vakavana, lyhyytensä vuoksi vaikeuksia kantamisessa, sitten sävelniekka Oskar Merikanto ja E. N. Setälä, yhtä pulskia ja tärkeitä.”
Viimeisinä vielä tärkeät auttajat: K. A. Castren ja Juho Lallukka.
Varsin arvovaltaiset saattajat! Menossa marraskuu vuonna 1906. Ei kenenkään vähäpätöisen surusaatto. Merkkihenkilöä tässä saatellaan tuonpuoleiseen: runoilija J. H. Erkko (1849–1906) matkansa päässä, Orimattilasta Tuusulaan on käynyt elämän polku – kirjan alaotsikon mukaan runoilijan täyttymätön elämä.
Panu Rajala vetelee uskaliaita aanailuja Erkon, jota Heikiksi ja Henrikiksi kutsuttiin, yksityisestä elämästä. Kirjoittajaksi Rajala laittaa nuoren Fanny Davidsonin, joka oikeastikin oli yksi Erkon monista ihailun kohteista, ja sanoutuu näin irti varmasta tiedosta. Pääsee tutkimaan runoilijan mielenliikkeitä ja taipumuksia.
Mikäpä siinä: onhan Martti Jukola tohtoriksi asti Erkkoa tutkinut ja hänestä elämäkerran kirjoittanut 1930-luvulla, ja taidehistorioitsija Marjo Kuula on tekevä oikean kunnon elämäkerran vuonna 2018: Sydämeen luettavaksi : J. H. Erkon elämäkerta.
Joten sopii vähän kevyemmin heitoin käydä kiinni mieheen, joka kosi ja kihlautui sen kymmenet kerrat, lopulta aina pakit saaden. Poikamiehenä surusaatossa kuljetettiin hautaan.
Miksi poikamiehenä mitä komein mies?
Homo mikä homo pedofiilitaipumuksin! Semmoisenkin johtopäätöksen rohkenee Rajala, siis Fanny D, esittää. Kieltämättä kuitenkaan miehen runollisia ansioita ja taistelua Suomen asemasta autonomian kiristyvissä otteissa.
Jyväskylässä opettajaksi Erkko valmistui, vaan millään ei olisi halunnut opettamaan. Viipuriin kuitenkin meni ja pian oli siellä kulttuuririennoissa mukana päällepäsmärinä paljon aikaansaaden, parit lehdetkin perustaen. Monen seikkailun jälkeen jätti toimet ja jäi vapaaksi kirjailijaksi, jota muutamat mesenaatit (muiden muassa Lallukka & Häkli) tukivat.
Eurooppa avautui: Wienit, Pariisit, Berliinit, Dresdenit tulivat nähdyiksi. Egyptikin. Mutta sielunrauha – ja se oikea – jäi löytymättä.
Muutama Kalevala-aiheinen näytelmä kohahdutti – vaan mitä jälkeenjäi suurelle yleisölle, meille jälkipolville?
Merikannon säveltämä Myrsky jäi ja ainakin tämä:
”On mulle Suomi suloisin,
Vaan Häme siitäi kallihin!
Sen tuskin tiedän vertaista,
Niin kaunista, niin herttaista,
Kuin kulta Hämeen maa…”